Kauan ennen kasinoiden perustamista Amerikan alkuperäiset asukkaat keksivät, että kun maissinjyvää kuumentaa, se auki pamahtaessaan vapauttaa jyvän sisällä asuvan vihaisen jumalhengen. Lopputuloksena on vieläpä herkullinen eväs eläviin kuviin, lähimmän luolamaalausluolan seinillä olevien tarinoiden katseluun nuotion loisteessa.
"Apua, geenimanipuloitua ruokaa", huutavat hipit yhteen ääneen, ja vaikka on toki hyvä olla huolissaankin, esimerkiksi GM-viljalla on kuitenkin kiistatta hyviä puolia. "Mut ku geenimanipuloitua ruokaa ku syö, ja kato ku sä olet mitä syöt, niin ei niistä tiedetä tarkasti, voi olla että meistä tulee sammakoita ku semmosta syö", hipinretku jatkaa. Niin. Kun vain tulisikin, niin päästäisiin teistäkin.
Popcornin huono puoli on ikävät kuoret, jotka ovat johtava ientulehdusten aiheuttaja (Stetson-tutkimus, 2008) joutuessaan hampaitten väleihin ja hampaitten ja ienten väliin. Lisäksi aina silloin tällöin kupinmuotoinen kuori jää kiinni kielen takaosaan imaisten itsensä alipaineella kiinni lihaan. Ja sekös on ärsyttävää! Haukkua pitäisi intiaanit, mutta niitä on kohdeltu kaltoin sen verran pitkään, että olkoon. Popkornit ovat kuitenkin ihan hyviä.
Apuun voisi rientää geenimanipulaatio. Kannatan suuresti paukkumaissilajikkeiden muuntelua niin, että jyvä auki räjähtäessään joko pehmentää kuoren samankaltaiseksi sisällön kanssa, tai hajottaa sen olemattomiin. Roolipeleissäkin on kovan tason disintegrate-loitsuja!
Niin olisi kuorihuoli pois pyyhitty, ja popcornien syöntiin tuotaisiin takaisin se nautinto mikä niissä pitäisi olla. Ja jos ajatuksesi, rakas lukija, on "eihän toi jätkä tajua mitään, popcornin muodostuminen on riippuvainen nimenomaan kuoren ja ytimen erilaisen rakenteen suhteesta", voit imaista sukkaa. Tai vaihtoehtoisesti olisi oikein, että saat popcorninkuoren ikävästi hampaan väliin.
Toinen asia mikä kismittää ovat nettiadressit. Tietääkö joku, että joku sellainen olisi ikinä, milloinkaan tuottanut tulosta? No joo, ehkä n. 5 kertaa koskaan. Mutta ne ovatkin sitten olleet yleensä aiheesta, kuten että "Jericholle toinen tuotantokausi" (maailmanlaajuinen) tai "en millään keksi toista esimerkkiä, auttakaa!" (kotimainen).
En osaa päättää, kummat kaipaavat enemmän haukkuja, adressien tekijät vai niitä allekirjoittavat. Mikään ei tietysti estä nauramasta molemmille.
Kuvittelevatko adressien tekijät että niillä voidaan vaikuttaa? Varsinkin jos aihe on "enemmän pornoa televisioon" tai "Kaarlo Sarkia pois kirjastoista". Kyse ei ollut nettiadressista, mutta tämän vuoden juhannuskiertokirjeenä oli ilmeisesti pyyntö hidastella kassajonoissa, jotta päättäjät laskisivat oluen hintaa. Anteeksi, vittu, mitä? Ensinnäkään, olut ei ole liian kallista. Menkää töihin tai juokaa vähän vähemmän, saatanan köyhät. Toiseksi, miten helvetissä se vaikuttaa päättäjiin, miten se viesti menee perille, jos hidastelee jonoissa? Olen siinä uskossa, että kyseessä oli epäonnistunut juhannusläppä, eikä viestin alkuun pistäjäkään kuvitellut että kukaan hidastelisi, tai että millään olisi vaikutusta mihinkään, mutta sitä suuremmalla syyllä, MITÄ VITTUA?
Pahinta on toki, että viestiä kuitenkin lähetettiin eteenpäin, ja eteenpäin ja vielä eteenpäin. Niinhän kiertokirjeet tekevät. Niinhän nettiadressit tekevät. Ja ihmiset allekirjoittavat. Jos unohdetaan kaikki Aku Ankat ja Chuck Norrisit sieltä listalta, siltikään nimimäärä tai niiden aitous ei ole mitenkään varmennettavissa.
Ja ihmiset allekirjoittavat. Usein näkee sanottavan "eihän sillä ole mitään merkitystä kun ei noilla kuitenkaan mitään saavuteta, mutta allekirjoitin, asia on hyvä". Nettiadressit siis palvelevat ihmiselle lumelääkkeenä tarpeeseen vaikuttaa. Ei ole väliä, vaikuttaako oikeasti, kunhan voi tuudittautua ajatukseen että ainakin yritti. Tavallaan ihan ymmärrettävää, enkä taida jatkaa tätä ajatusketjua kovin paljon pidemmälle, koska pian se muuttuisi "fight the power 1984"-marmatukseksi. Eivät nettiadressit ole isoveljen keino pitää kansa ruodussa. Ne ovat tavallisen, mitäänsanomattoman kansalaisen väylä kuvitella itsensä tarpeelliseksi, oli sitten adressin perustaja tai allekirjoittaja.
Itse asiassa harkitsen tällä hetkellä nettiadressin perustamista. Se vaatisi päättäjiä nostamaan veroja yhdestä kahteen prosenttia, eli vain ihan vähän, ja näin saaduilla rahoilla geenimanipuloitaisiin popcorneista mukavammin syötäviä. Jos rahaa jää yli, voitaisiin perustaa iso elokuvateatteri, jossa syötäisiin näitä uusia popcorneja. Lisäksi eläimet voisi manipuloida tuottamaan ruusuntuoksuista lannoitetta maissin viljelyvaiheeseen. Näin minä vaikuttaisin yhteiskunnassa.
QB
maanantai 30. kesäkuuta 2008
keskiviikko 25. kesäkuuta 2008
12. Kesä! Eikä mitään tekemistä?
No ei niin! 15 tunnin työpäiviä (tai paremminkin -öitä), ja johan jää haukkuminen vähäiselle. Ilmat ovat kesäksi perseestä, mutta eipähän ole kuuma. Siltikin mieli on iloinen, lempeä, tyyni. Yritä tässä nyt haukkua sitten.
Siispä otan sivuaskeleen. Conan, mikä on parasta elämässä?
"Murskata viholliset, nähdä heidän juoksevan karkuun ja kuulla heidän naistensa valitus ja itkuvirret."
No se on sitten hyvä. Minun kesäinen hyvänmielenlistani, ei mitenkään erityisessä järjestyksessä, näyttää nyt tältä:
1. Ventovieraan hymy kun tälle avaa oven
2. Siivouspäivän ensimmäinen olut
3. Kun php/html/css/ie lopulta taipuu ihmisen tahtoon
4. Esikoiskirjailijat
5. Meri
6. Halvennushintalaput kaupan hyllyssä + arkkupakastin
7. Siisti nurmikko
8. Vanhojen ystävien tapaaminen pitkästä aikaa, jos mikään ei ole muuttunut
9. Lämmin sade, silloin kun siihen meneminen on vapaaehtoista, ei pakollista
10. Tuore vihta, ja sen tekeminen
Lisäksi on kivaa kun valmistuu välillä epätoivoiseltakin näyttäneen opiskelun päätteeksi, vaikka se ei mitään muutakaan. Lopuksi, vaikka 15 tuntia onkin turhan pitkään kerralla, on kuitenkin kiva kun on niitä töitä.
Lukija, mikä on parasta elämässä?
QB
Siispä otan sivuaskeleen. Conan, mikä on parasta elämässä?
"Murskata viholliset, nähdä heidän juoksevan karkuun ja kuulla heidän naistensa valitus ja itkuvirret."
No se on sitten hyvä. Minun kesäinen hyvänmielenlistani, ei mitenkään erityisessä järjestyksessä, näyttää nyt tältä:
1. Ventovieraan hymy kun tälle avaa oven
2. Siivouspäivän ensimmäinen olut
3. Kun php/html/css/ie lopulta taipuu ihmisen tahtoon
4. Esikoiskirjailijat
5. Meri
6. Halvennushintalaput kaupan hyllyssä + arkkupakastin
7. Siisti nurmikko
8. Vanhojen ystävien tapaaminen pitkästä aikaa, jos mikään ei ole muuttunut
9. Lämmin sade, silloin kun siihen meneminen on vapaaehtoista, ei pakollista
10. Tuore vihta, ja sen tekeminen
Lisäksi on kivaa kun valmistuu välillä epätoivoiseltakin näyttäneen opiskelun päätteeksi, vaikka se ei mitään muutakaan. Lopuksi, vaikka 15 tuntia onkin turhan pitkään kerralla, on kuitenkin kiva kun on niitä töitä.
Lukija, mikä on parasta elämässä?
QB
lauantai 14. kesäkuuta 2008
11. Mestarietsivä löytää
Microsoft on helppo haukkumisen kohde. Tiiätte kyllä: WINDOWS SUCKS! WINDOWS SUCKS!
No, jos ollaan ihan rehellisiä, Word on hyvä softa (ja muukin Office), W2K hyvä käyttöjärjestelmä, minulla ei ole ollut XP:n kanssa suurempia ongelmia koskaan (skippasin tosin pari ekaa vuotta julkaisun jälkeen), ja Vistaan en ole tutustunut. Windows ME oli irvikuva yhtään mistään, ja Bill Gatesilla olisi varaa kustantaa miehitetty Mars-lento.
Kuitenkin, mikään ei ylitä silkassa paskuudessaan windowsin perus-search-ominaisuuttta.
EVO! huutavat pienet nörtinpoikaset joka puolella. Haistakaa paska. Ei se toimi. Se ei aina ihan oikeasti löydä tiedostoja, joita koneella on, vaikka niitä ei olisi edes piilotettu. En tiedä miksi se näin tekee, mutta näin se vain tekee.
Se ei tee minkäänlaista indeksiä tiedostoista (ei sitä reaaliaikaisesti tarvitsisi tehdäkään, mutta kyllä putkeen toisen koko koneen kattavan haun olisi ihan kiva rullata läpi nopeammin, kuin ensimmäisen...), EIKÄ SE VITTU LÖYDÄ MITÄÄN, mikä on mielestäni (siis löytäminen) aika tärkeä ominaisuus HAKUOHJELMASSA.
Mulla ei ole tällä kertaa muuta sanottavaa, ja täytyy kuluttaa aikaa kuitenkin tiedostojen etsimiseen käsin. Ai miksi ne eivät ole jaoteltu selkeisiin kategorioihin? Ovat ne. Mutta niitä on paljon.
QB
No, jos ollaan ihan rehellisiä, Word on hyvä softa (ja muukin Office), W2K hyvä käyttöjärjestelmä, minulla ei ole ollut XP:n kanssa suurempia ongelmia koskaan (skippasin tosin pari ekaa vuotta julkaisun jälkeen), ja Vistaan en ole tutustunut. Windows ME oli irvikuva yhtään mistään, ja Bill Gatesilla olisi varaa kustantaa miehitetty Mars-lento.
Kuitenkin, mikään ei ylitä silkassa paskuudessaan windowsin perus-search-ominaisuuttta.
EVO! huutavat pienet nörtinpoikaset joka puolella. Haistakaa paska. Ei se toimi. Se ei aina ihan oikeasti löydä tiedostoja, joita koneella on, vaikka niitä ei olisi edes piilotettu. En tiedä miksi se näin tekee, mutta näin se vain tekee.
Se ei tee minkäänlaista indeksiä tiedostoista (ei sitä reaaliaikaisesti tarvitsisi tehdäkään, mutta kyllä putkeen toisen koko koneen kattavan haun olisi ihan kiva rullata läpi nopeammin, kuin ensimmäisen...), EIKÄ SE VITTU LÖYDÄ MITÄÄN, mikä on mielestäni (siis löytäminen) aika tärkeä ominaisuus HAKUOHJELMASSA.
Mulla ei ole tällä kertaa muuta sanottavaa, ja täytyy kuluttaa aikaa kuitenkin tiedostojen etsimiseen käsin. Ai miksi ne eivät ole jaoteltu selkeisiin kategorioihin? Ovat ne. Mutta niitä on paljon.
QB
maanantai 2. kesäkuuta 2008
10. Waterloo, I was defeated, you won the war
On yksi asia, mikä minua on vaivannut jo vuosia. Viitisentoista, itse asiassa. Tämä on valitettavasti henkilökohtaista, joten jos ette pysty samaistumaan, sori. Voitte vaikka imeä sukkianne sitten.
Aikanaan ala-asteella olin jo -ikäni huomioon ottaen luonnollisesti suhteessa- yhtä vankalla tietämyksellä varustettu nuoriherra. Meillä jokaisella on tarinamme kerrottavana vanhoista opettajistamme, mutta näin äkkiseltään mieleeni muistuu hyvin ikävä tapaus joka on kaihertanut siitä lähtien. Oli ala-asteen loppupuoli, ja oli englannitunti.
En muista oliko kyseessä kotitehtävä, vai annettiinko tunnilla aikaa tuottaa lopputulos. Ei sillä ole kuitenkaan varsinaisesti väliä. Tehtävä, sikäli kuin muistan (voi toki olla että kyse on myös omasta lähestymistavastani annettuun suoritteeseen, joka jo silloin oli hyvin omaperäinen ja älyllisyyttä stimuloiva), oli kirjoittaa lyhyehkö englanninkielinen teksti historiallisesta henkilöstä ensimmäisessä persoonassa. Se on siis minämuotoinen juttu, teille jotka nukkuivat äidinkielen tunnilla. Kuten minä tein.
Työthän luettiin luokan edessä, jokainen omansa. Tekstiä kirjoittaessani itse valitsin lyhytkasvuisen (tästä kuulemma kiistellään, mutta mies oli pisimmänkin mitan mukaan lyhyempi kuin minä, joten kääpiö) Napoleonin, vaikka en enää muistakaan, mistä miehen kommelluksesta kerroin. Tekstini alkoi yksinkertaisen suorasukaisesti "Hello, my name is Napoleon Bonaparte".
Kuvittele seuraavan dialogin omat "täh"-lauseeni sellaiseksi nuoren, aran pojan ilmeen ja äännähdyksen sekamelskaksi mitä tilanteessa voi päästä, kun ei ole aivan varma, mitä teki väärin, mitä kysyttiin, mitä pitäisi vastata ja miten täältä pääsisi pois. Olen sen jälkeen oppinut olemaan väenpaljouden edessä. Alasti.
Minä: "Hello, my name is Napoleon Bonaparte." (Opettajan plussaksi on laskettava, että puoliksi nielaisin Bonaparten, koska en ollut varma miten se olisi tullut lausua. Se ei kuitenkaan selitä seuraavaa...)
Opettaja: "Mitä se on?"
Minä: "Täh?"
Opettaja: "Mitä se on englanniksi?"
Minä: "..."
Opettaja: "Mitä Punaparta on englanniksi?"
Minä: "Täh?"
Opettaja: "Se on Redbeard. Napoleon Redbeard."
Minä: "Redbeard?"
Opettaja: "Hyvä. Jatka vain."
Olen varma, että tämä on käännekohta, jossa menetin uskoni suomalaiseen koululaitokseen, ja tämän jälkeen olen seurannut uskollisesti Tuntemattoman sotilaan Kapteeni Kaarnan unohtumatonta ohjetta Lehdolle: "Oppimiseen ei koskaan olla liian vanhoja. Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta."
Luen, kirjoitan ja kuuntelen englantia nykyään kiitettävästi (paitsi Battlestar Galacticaa, koska ihmiset mumisevat, Edward James Olmos <3, mutta puheesta on hankalaa saada selkoa), kuten tein, jälleen suhteessa, silloinkin. Tänä päivänä englanniksi puhumisessa ei ole muuta ongelmaa kuin että silloin pieni arka poika nostaa päätään. Tilanteen ollessa hallinnassa myös puhuminen on ensiluokkaista. Kuka on vastuussa?
Terroristit. Se on ilmeisesti hyvä selitys, ja Napoleonkin olisi ollut hätää kärsimässä.
QB
Aikanaan ala-asteella olin jo -ikäni huomioon ottaen luonnollisesti suhteessa- yhtä vankalla tietämyksellä varustettu nuoriherra. Meillä jokaisella on tarinamme kerrottavana vanhoista opettajistamme, mutta näin äkkiseltään mieleeni muistuu hyvin ikävä tapaus joka on kaihertanut siitä lähtien. Oli ala-asteen loppupuoli, ja oli englannitunti.
En muista oliko kyseessä kotitehtävä, vai annettiinko tunnilla aikaa tuottaa lopputulos. Ei sillä ole kuitenkaan varsinaisesti väliä. Tehtävä, sikäli kuin muistan (voi toki olla että kyse on myös omasta lähestymistavastani annettuun suoritteeseen, joka jo silloin oli hyvin omaperäinen ja älyllisyyttä stimuloiva), oli kirjoittaa lyhyehkö englanninkielinen teksti historiallisesta henkilöstä ensimmäisessä persoonassa. Se on siis minämuotoinen juttu, teille jotka nukkuivat äidinkielen tunnilla. Kuten minä tein.
Työthän luettiin luokan edessä, jokainen omansa. Tekstiä kirjoittaessani itse valitsin lyhytkasvuisen (tästä kuulemma kiistellään, mutta mies oli pisimmänkin mitan mukaan lyhyempi kuin minä, joten kääpiö) Napoleonin, vaikka en enää muistakaan, mistä miehen kommelluksesta kerroin. Tekstini alkoi yksinkertaisen suorasukaisesti "Hello, my name is Napoleon Bonaparte".
Kuvittele seuraavan dialogin omat "täh"-lauseeni sellaiseksi nuoren, aran pojan ilmeen ja äännähdyksen sekamelskaksi mitä tilanteessa voi päästä, kun ei ole aivan varma, mitä teki väärin, mitä kysyttiin, mitä pitäisi vastata ja miten täältä pääsisi pois. Olen sen jälkeen oppinut olemaan väenpaljouden edessä. Alasti.
Minä: "Hello, my name is Napoleon Bonaparte." (Opettajan plussaksi on laskettava, että puoliksi nielaisin Bonaparten, koska en ollut varma miten se olisi tullut lausua. Se ei kuitenkaan selitä seuraavaa...)
Opettaja: "Mitä se on?"
Minä: "Täh?"
Opettaja: "Mitä se on englanniksi?"
Minä: "..."
Opettaja: "Mitä Punaparta on englanniksi?"
Minä: "Täh?"
Opettaja: "Se on Redbeard. Napoleon Redbeard."
Minä: "Redbeard?"
Opettaja: "Hyvä. Jatka vain."
Olen varma, että tämä on käännekohta, jossa menetin uskoni suomalaiseen koululaitokseen, ja tämän jälkeen olen seurannut uskollisesti Tuntemattoman sotilaan Kapteeni Kaarnan unohtumatonta ohjetta Lehdolle: "Oppimiseen ei koskaan olla liian vanhoja. Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta."
Luen, kirjoitan ja kuuntelen englantia nykyään kiitettävästi (paitsi Battlestar Galacticaa, koska ihmiset mumisevat, Edward James Olmos <3, mutta puheesta on hankalaa saada selkoa), kuten tein, jälleen suhteessa, silloinkin. Tänä päivänä englanniksi puhumisessa ei ole muuta ongelmaa kuin että silloin pieni arka poika nostaa päätään. Tilanteen ollessa hallinnassa myös puhuminen on ensiluokkaista. Kuka on vastuussa?
Terroristit. Se on ilmeisesti hyvä selitys, ja Napoleonkin olisi ollut hätää kärsimässä.
QB
9. Saunan takana on halkoja
Pahoittelen syvästi että pari viime viikkoa jäivät väliin. Kirjoittajan blokkini on edelleen aktiivinen, myös muissa jutuissa kuin tässä blogissa, eli minä passiivinen. Yritän jotenkin, jossain välissä, korvata sen jotenkin. En tosin uskalla luvata kesästä mitään, jos pitelee kivoja ilmoja, kuten nyt on.
Tänään pari yksittäistä lyhäriä.
Huonot häviäjät
Ja nyt puhutaan siis peleissä ja leikeissä ja sensellaisissa häviämisestä. Jos vaan on yksinkertaisesti häviäjä, se on voi voi.
On ihan ymmärrettävää, jos lapset ja nuoretkin eivät osaa käsitellä häviämistä, mutta kun aikuinen ihminen paiskoo pelilaudat menemään ja alkaa kiukutella, alkaa haastaa riitaa tai käy käsiksi, on katujyräaika. Ja jos kyseessä oli rahasta pelaaminen, niin ainakin sitä piti tietää mihin lähti mukaan. Jälkipelit ja tappion kalkki kuuluvat peliin kuin peliin, mutta se on aivan eri asia kuin vinkuminen ja tuittuilu. Tiedän ihmisiä, jotka ovat niin huonoja häviäjiä, että jokainen lautapelisessio omien lasten kanssa päättyy itkuun ku aikuinen ihminen saa itkupotkuraivarin ja paiskoo Afrikan tähden seinään kun häviää jälkikasvulleen. On se kilpailuvietti kiva juttu!
Mainostoimistot
Kun aloin kirjoittaa tätä blogia pari kuuta takaperin, tein periaatepäätöksen, etten koskisi ajankohtaisiin juttuihin, vaan keskittyisin universaaleihin tapauksiin. Nyt on kuitenkin pakko käynnistää katujyrä. Mainokset. Muistan, miten 90-luvulla kirottiin sitä miten huonoja mainoksia televisiosta tulee. Voi kun silloin olisi osattu ennakoida, miten ÄRSYTTÄVIÄ mainoksia seuraavan vuosikymmenen loppupuolella televisiosta tarjoillaan.
Vierivät pantterit: idea on ihan hauska (karkitkin hyviä, ostin pussin ennen kuin olin nähnyt yhtään mainosta, EN OSTA ENÄÄ!) mutta bändin tyypit umpikiristäviä, varsinkin se eniten äänessä oleva kaveri "oikeessa suhteessa, sitä jengi haluu". KATUJYRÄLLÄ YLI!
"Jalkoja särkee": jonkun särkylääkkeen, olisiko aspirinin mainos. "Mut ei mun pää oo kipee, jalkoja särkee". Sanoit sen jo. TYHMÄ! ANSAITSET SEN KIVUN!
Hesen joku kampanjapurilainen: "mamma mia mozarella ja saalami". En mene enää ikinä Hesburgeriin. En milloinkaan tämän auringon alla.
Ja lista on loputon, kaiken maailman mobiiliviihdemainokset olivat vain alkusoitto, eivätkä enää lähellekään ärsyttävimmästä päästä.
Mainostoimistot! Nyt järki käteen! On kovasti vaikeaa saada ihmisten huomio, mutta ei näin. Ei näin!
Hienot biisit
"Kuuntele tän sanat oikein kunnolla, täs on siis upee biisi. Porukka ei tajuu, kuuntele sanat." Joo, hyvä ne onkin kuunnella tässä metelissä, ja ei, ne ei kuitenkaan puhuttelisi juuri mua, vaikka ne tekeekin niin sulle. Tilanteen raivostuttavuutta on vaikea pukea sanoiksi, mutta JOKAINEN tietää sen tyypin, ja sen kappaleen, ja sen tilanteen. Tiedättehän? Tuletteko katujyrän ohjaimiin kanssani?
Hä, vittuileksä?
"Vittuiletsä? Hä, vittuileksä? Mitä? Mitä sä alat vittuilemaan? No miks sitten alat vittuilemaan? Vittuilethan. No tollai vittuilemalla!" Fill in the blanks. You know the drill. Päissään olevilta riidanhaastajilta tämän vielä jotenkin tajuaa, koska joskus on itselläkin känni mennyt pahaan luuppiin, mutta että selvinpäinkin, yli 13-vuotiaana? MITÄ VITTUA?
Vittuile vaan
Hauskan tekstin, varsinkin visuaalisesti kivan, sisältävä paita voi olla hieno ja jopa hauska. "Minulle ei vittuilla"-paita ei ole. Varsinkaan jos se on kuuskytkiloisen kynäniskan päällä. Tosin ilman sitä ei olisi hihityttävää "minulle vittuillaan"-paitaa.
Ei, se ei ole sillai hauskasti omaperäinen, jos sellaisia näkee päivittäin. Juntteja ne on.
Ihmiset, jotka aloittavat
Sellaiset ihmiset, jotka aloittavat asioita. Kuten blogeja. Ihmiset jotka eivät kuitenkaa saata aloittamiaan asioita loppuun, tai jos kyse on jatkuvasta jutusta, pidä edes hiukan sinne päin lupaamiaan asioita. Kuten päivitystahtia. Kuulen katujyrän kaukaista ääntä.
QB
Tänään pari yksittäistä lyhäriä.
Huonot häviäjät
Ja nyt puhutaan siis peleissä ja leikeissä ja sensellaisissa häviämisestä. Jos vaan on yksinkertaisesti häviäjä, se on voi voi.
On ihan ymmärrettävää, jos lapset ja nuoretkin eivät osaa käsitellä häviämistä, mutta kun aikuinen ihminen paiskoo pelilaudat menemään ja alkaa kiukutella, alkaa haastaa riitaa tai käy käsiksi, on katujyräaika. Ja jos kyseessä oli rahasta pelaaminen, niin ainakin sitä piti tietää mihin lähti mukaan. Jälkipelit ja tappion kalkki kuuluvat peliin kuin peliin, mutta se on aivan eri asia kuin vinkuminen ja tuittuilu. Tiedän ihmisiä, jotka ovat niin huonoja häviäjiä, että jokainen lautapelisessio omien lasten kanssa päättyy itkuun ku aikuinen ihminen saa itkupotkuraivarin ja paiskoo Afrikan tähden seinään kun häviää jälkikasvulleen. On se kilpailuvietti kiva juttu!
Mainostoimistot
Kun aloin kirjoittaa tätä blogia pari kuuta takaperin, tein periaatepäätöksen, etten koskisi ajankohtaisiin juttuihin, vaan keskittyisin universaaleihin tapauksiin. Nyt on kuitenkin pakko käynnistää katujyrä. Mainokset. Muistan, miten 90-luvulla kirottiin sitä miten huonoja mainoksia televisiosta tulee. Voi kun silloin olisi osattu ennakoida, miten ÄRSYTTÄVIÄ mainoksia seuraavan vuosikymmenen loppupuolella televisiosta tarjoillaan.
Vierivät pantterit: idea on ihan hauska (karkitkin hyviä, ostin pussin ennen kuin olin nähnyt yhtään mainosta, EN OSTA ENÄÄ!) mutta bändin tyypit umpikiristäviä, varsinkin se eniten äänessä oleva kaveri "oikeessa suhteessa, sitä jengi haluu". KATUJYRÄLLÄ YLI!
"Jalkoja särkee": jonkun särkylääkkeen, olisiko aspirinin mainos. "Mut ei mun pää oo kipee, jalkoja särkee". Sanoit sen jo. TYHMÄ! ANSAITSET SEN KIVUN!
Hesen joku kampanjapurilainen: "mamma mia mozarella ja saalami". En mene enää ikinä Hesburgeriin. En milloinkaan tämän auringon alla.
Ja lista on loputon, kaiken maailman mobiiliviihdemainokset olivat vain alkusoitto, eivätkä enää lähellekään ärsyttävimmästä päästä.
Mainostoimistot! Nyt järki käteen! On kovasti vaikeaa saada ihmisten huomio, mutta ei näin. Ei näin!
Hienot biisit
"Kuuntele tän sanat oikein kunnolla, täs on siis upee biisi. Porukka ei tajuu, kuuntele sanat." Joo, hyvä ne onkin kuunnella tässä metelissä, ja ei, ne ei kuitenkaan puhuttelisi juuri mua, vaikka ne tekeekin niin sulle. Tilanteen raivostuttavuutta on vaikea pukea sanoiksi, mutta JOKAINEN tietää sen tyypin, ja sen kappaleen, ja sen tilanteen. Tiedättehän? Tuletteko katujyrän ohjaimiin kanssani?
Hä, vittuileksä?
"Vittuiletsä? Hä, vittuileksä? Mitä? Mitä sä alat vittuilemaan? No miks sitten alat vittuilemaan? Vittuilethan. No tollai vittuilemalla!" Fill in the blanks. You know the drill. Päissään olevilta riidanhaastajilta tämän vielä jotenkin tajuaa, koska joskus on itselläkin känni mennyt pahaan luuppiin, mutta että selvinpäinkin, yli 13-vuotiaana? MITÄ VITTUA?
Vittuile vaan
Hauskan tekstin, varsinkin visuaalisesti kivan, sisältävä paita voi olla hieno ja jopa hauska. "Minulle ei vittuilla"-paita ei ole. Varsinkaan jos se on kuuskytkiloisen kynäniskan päällä. Tosin ilman sitä ei olisi hihityttävää "minulle vittuillaan"-paitaa.
Ei, se ei ole sillai hauskasti omaperäinen, jos sellaisia näkee päivittäin. Juntteja ne on.
Ihmiset, jotka aloittavat
Sellaiset ihmiset, jotka aloittavat asioita. Kuten blogeja. Ihmiset jotka eivät kuitenkaa saata aloittamiaan asioita loppuun, tai jos kyse on jatkuvasta jutusta, pidä edes hiukan sinne päin lupaamiaan asioita. Kuten päivitystahtia. Kuulen katujyrän kaukaista ääntä.
QB
tiistai 13. toukokuuta 2008
8. Lasiballerina
Saattaa aluksi tuntua siltä, että haukut kohdistuvat tällä kertaa naissukuun ja vaimoihmisiin. Näin ei kuitenkaan ole, joten ennen kuin huudatte seksismiä ja misogyniaa, lukekaa loppuun. Ei sillä, ettäkö sirompi astia jäisi ilman omaa osuuttaan.
Naisilla on sellainen kummallinen tapa täyttää kaikki vaakatasaiset pinnat erilaisilla pienillä tai keskisuurilla, elottomilla esineillä. Veistoksilla, maljakoilla, nukeilla, enkelikoristeilla (tämä saattaa vaatia jonkinlaista uskonnollista näkökulmaa vaikka ei välttämättä vakaumusta, tai sitten ei), matkamuistoilla jonkun muun lomamatkalta, hevosilla (ei oikeilla), "koristeilla" ja "sisustuselementeillä" siitä kammottavasta kaupasta jossa on posliininaamaisia nukkeja, tyynyjä ja koristeltuja löylykauhoja, kivan värisillä ja muotoisilla tyhjillä pulloilla, lasisilla linnuilla ja kuivakukilla. Valokuvakehyksillä, mutta siitä ei oikein voi sanoa mitään kun niissä on usein kavereita ja sukulaisia. Jos vaakapinta on pehmeä, siihen hankitaan tyyny.
Minä pidän koriste-esineistä, paitsi rumista sellaisista. Itselläni on jonkin verran sellaisia (ei siis rumia), ja olisi enemmän jos olisi resursseja. Tässä ei siis sinällään ole ongelmaa. Paitsi tyynyissä. Jotka nekin on ihan kivoja mutta... Lisää aiheesta tyynyt sarjassa Coupling, jaksossa Her Best Friend's Bottom (2x03) tai vaihtoehtoisesti tärkein kohtaus youtubessa: http://www.youtube.com/watch?v=FFuTL4GMD2o
Nythän on niin, että monilla populaarikulttuuria (tahtoo sanoa elokuvat, tv-sarjat, musiikki, sarjakuvat, pelit ja jossain määrin kirjat) harrastavilla on taipumusta hankkia koriste-esineikseen esimerkiksi lempielokuviinsa liittyviä juttuja. Valomiekkareplika voi löytyä sellaisenkin ihmisen kirjahyllystä, joka ei kuulu jedikirkkoon tai vietä aikaansa pyyhkien sipsinmuruja parrastaan Star Warsin expanded universen sisäisiä ristiriitoja foorumeilla sättiessään. Se väki voi muuten muutenkin tukehtua niihin sipseihinsä, olette rasittavia. Esimerkin valomiekkareplikan omistaja taas voi olla kaikin puolin hieno ihminen.
"Vittu miten nörttiä", joku valomiekkareplikaihmisen ystävä puuskahtaa. "Kyllä lähtee naiset välittömästi tästä kämpästä kun tuon näkee", tämä jatkaa. Samaan aikaan kotihyllyssä on kivoja purnukoita, lasisia kissoja ja bonsaipuuruukku, josta ei voi olla aivan varma onko puu elävä, mutta ainakaan se ei hapeta ilmaa. Pariisista ostettiin kiva viisitoistasenttinen eiffeltorni. Yhdessä valittiin. Ei ollut avokin valitsema. "Jätkä laittaa kolmesataa euroa johonkin Turtles-figuuriin? Turhaa!" Omassa vitriinissä on reilulla kahdella sadalla Aalto-maljakkoa, joita ei tietenkään koskaan käytetä maljakoina.
On puhdasta perseilyä nähdä joku asia niin lapsellisena, ettei sitä haukkuessaan huomaa sen olevan täysin rinnasteinen johonkin asiaan jota itse joko pitää tärkeänä tai jonka itselleen sallii miettimättä. Ylemmyydentunto on toki sallittavaa ja jopa suotavaa, mutta kun samalla ummistetaan silmät omalta tilanteelta, tai mikä pahempaa, perustellaan sitä jollain täysin ristiriitaisella selityksellä, ollaan heikoilla. "Joo, mutta mulla on sentään..." ei kelpaa. "No ne nyt on ihan normaaleja" ei kelpaa. "Ne on sentään oikeasti arvokkaita" ei kelpaa, juurihan suuren hinnan maksaminen oli tyhmää. "No mutta ne ei sentään ole tuommosia lapsellisia" on kaikista pahin. Ei ne pronssiset egyptiläisveistoskopiot ja lahjatavarakaupan puinen ristinolla tee sinusta yhtään aikuisempaa. Eikä varsinkaan vertauksen esille tuominen. Perkele.
Miksi ihmeessä aloitin "naisilla on sellainen kummallinen tapa", jos kerran koko teksti käsittelee yleensä koriste-esineitä hyllyssä, sukupuolesta riippumatta? Niin kovin, kovin usein ilmiötä arvosteleva ihminen asuu naisen kanssa, ja päättää vain osittain oman kotinsa hyllyjen esineistöstä. Teenkin nyt villin oletuksen! Kyse on puhtaasti kateudesta, kun joku (asui Optimus Primen hyllyynsä ostanut sitten naisen kanssa tai ei) saa täyttää hyllyjään asioilla joista pitää. Minuakin harmittaisi, jos omassa hyllyssä olisi vanhoja kahvipannuja, vaikka en niitä voi sietää.
Minun tasaisilla pinnoillani on mm. tyhjä sininen lasipullo (siinä on joskus joku kasvi, mutta harvoin), Pariisista mukaan kopattu vaaksan mittainen Notre Damen gargoyle-patsas, Sormusten herran Argonath-kirjatuet joiden molempien käsi on poikki (halutaan ostaa ehjät) putoamisen seurauksena, ja Halo 3 Legendary Editionin Master Chief -kypärä. Minulla ei ole Xbox360:tä. Tämä teksti oli paskaa, mutta niin olen minäkin, ja niin olet sinäkin. Kieri siinä. Minä kierin kirjoittajan blokissa.
QB
Naisilla on sellainen kummallinen tapa täyttää kaikki vaakatasaiset pinnat erilaisilla pienillä tai keskisuurilla, elottomilla esineillä. Veistoksilla, maljakoilla, nukeilla, enkelikoristeilla (tämä saattaa vaatia jonkinlaista uskonnollista näkökulmaa vaikka ei välttämättä vakaumusta, tai sitten ei), matkamuistoilla jonkun muun lomamatkalta, hevosilla (ei oikeilla), "koristeilla" ja "sisustuselementeillä" siitä kammottavasta kaupasta jossa on posliininaamaisia nukkeja, tyynyjä ja koristeltuja löylykauhoja, kivan värisillä ja muotoisilla tyhjillä pulloilla, lasisilla linnuilla ja kuivakukilla. Valokuvakehyksillä, mutta siitä ei oikein voi sanoa mitään kun niissä on usein kavereita ja sukulaisia. Jos vaakapinta on pehmeä, siihen hankitaan tyyny.
Minä pidän koriste-esineistä, paitsi rumista sellaisista. Itselläni on jonkin verran sellaisia (ei siis rumia), ja olisi enemmän jos olisi resursseja. Tässä ei siis sinällään ole ongelmaa. Paitsi tyynyissä. Jotka nekin on ihan kivoja mutta... Lisää aiheesta tyynyt sarjassa Coupling, jaksossa Her Best Friend's Bottom (2x03) tai vaihtoehtoisesti tärkein kohtaus youtubessa: http://www.youtube.com/watch?v=FFuTL4GMD2o
Nythän on niin, että monilla populaarikulttuuria (tahtoo sanoa elokuvat, tv-sarjat, musiikki, sarjakuvat, pelit ja jossain määrin kirjat) harrastavilla on taipumusta hankkia koriste-esineikseen esimerkiksi lempielokuviinsa liittyviä juttuja. Valomiekkareplika voi löytyä sellaisenkin ihmisen kirjahyllystä, joka ei kuulu jedikirkkoon tai vietä aikaansa pyyhkien sipsinmuruja parrastaan Star Warsin expanded universen sisäisiä ristiriitoja foorumeilla sättiessään. Se väki voi muuten muutenkin tukehtua niihin sipseihinsä, olette rasittavia. Esimerkin valomiekkareplikan omistaja taas voi olla kaikin puolin hieno ihminen.
"Vittu miten nörttiä", joku valomiekkareplikaihmisen ystävä puuskahtaa. "Kyllä lähtee naiset välittömästi tästä kämpästä kun tuon näkee", tämä jatkaa. Samaan aikaan kotihyllyssä on kivoja purnukoita, lasisia kissoja ja bonsaipuuruukku, josta ei voi olla aivan varma onko puu elävä, mutta ainakaan se ei hapeta ilmaa. Pariisista ostettiin kiva viisitoistasenttinen eiffeltorni. Yhdessä valittiin. Ei ollut avokin valitsema. "Jätkä laittaa kolmesataa euroa johonkin Turtles-figuuriin? Turhaa!" Omassa vitriinissä on reilulla kahdella sadalla Aalto-maljakkoa, joita ei tietenkään koskaan käytetä maljakoina.
On puhdasta perseilyä nähdä joku asia niin lapsellisena, ettei sitä haukkuessaan huomaa sen olevan täysin rinnasteinen johonkin asiaan jota itse joko pitää tärkeänä tai jonka itselleen sallii miettimättä. Ylemmyydentunto on toki sallittavaa ja jopa suotavaa, mutta kun samalla ummistetaan silmät omalta tilanteelta, tai mikä pahempaa, perustellaan sitä jollain täysin ristiriitaisella selityksellä, ollaan heikoilla. "Joo, mutta mulla on sentään..." ei kelpaa. "No ne nyt on ihan normaaleja" ei kelpaa. "Ne on sentään oikeasti arvokkaita" ei kelpaa, juurihan suuren hinnan maksaminen oli tyhmää. "No mutta ne ei sentään ole tuommosia lapsellisia" on kaikista pahin. Ei ne pronssiset egyptiläisveistoskopiot ja lahjatavarakaupan puinen ristinolla tee sinusta yhtään aikuisempaa. Eikä varsinkaan vertauksen esille tuominen. Perkele.
Miksi ihmeessä aloitin "naisilla on sellainen kummallinen tapa", jos kerran koko teksti käsittelee yleensä koriste-esineitä hyllyssä, sukupuolesta riippumatta? Niin kovin, kovin usein ilmiötä arvosteleva ihminen asuu naisen kanssa, ja päättää vain osittain oman kotinsa hyllyjen esineistöstä. Teenkin nyt villin oletuksen! Kyse on puhtaasti kateudesta, kun joku (asui Optimus Primen hyllyynsä ostanut sitten naisen kanssa tai ei) saa täyttää hyllyjään asioilla joista pitää. Minuakin harmittaisi, jos omassa hyllyssä olisi vanhoja kahvipannuja, vaikka en niitä voi sietää.
Minun tasaisilla pinnoillani on mm. tyhjä sininen lasipullo (siinä on joskus joku kasvi, mutta harvoin), Pariisista mukaan kopattu vaaksan mittainen Notre Damen gargoyle-patsas, Sormusten herran Argonath-kirjatuet joiden molempien käsi on poikki (halutaan ostaa ehjät) putoamisen seurauksena, ja Halo 3 Legendary Editionin Master Chief -kypärä. Minulla ei ole Xbox360:tä. Tämä teksti oli paskaa, mutta niin olen minäkin, ja niin olet sinäkin. Kieri siinä. Minä kierin kirjoittajan blokissa.
QB
sunnuntai 4. toukokuuta 2008
7. Sivuraiteella tasapainottelua
Vappu verotti. Viime torstain tekstin kirjoittaminen siirtyi ensin lauantaille, ja sitä myöten tälle viikolle. Nyt oli siis ensimmäinen väliin jäänyt viikko. Toivottavasti ei tule tavaksi. Varsinkin, kun tällä kertaa haukunnan kohteena oleva asia oli itselle ajankohtaista viime viikolla.
Joukkoliikenne. Junat. Nykypäivän pimeitä paikkoja, joissa pieni ihminen kohtaa nimettömiä kauhuja ja huomaa mielenterveytensä valuvan hiekan lailla sormien välistä. Itse Lovecraft olisi rakentanut sanoillaan junaradan hulluuden vuorille, jos olisi matkustanut enemmän suomalaisilla junavuoroilla.
Edes rautatieyhtiön kivimiehet eivät pystyisi matkustamaan stoalaisella tyyneydellä, ja vaikka ilmiö onkin pahimmillaan pääkaupunkiseudun paikallisjunissa, eivät kaukojunavuorotkaan ole täysin turvassa. On muutama ihmisryhmä, joita varten pitäisi olla oma häkkivaunu. Apinat heitelköön toisiaan kakalla. Jokaiseen junaan voitaisiin nimittää lisäksi Salamakonnari, sähköpiiskalla varustettu konduktööri. Salamakonnari voisi raippoa häkeissään temmeltäviä b-luokan kansalaisia aina kun näiden toiminta alkaisi lähteä hanskasta, tai vaikka ihan muuten vain. "Pelote säilyy", perusteli kalapuikkoviiksiensä takaa puhuva Repomies tv-sarjassa Pasila. Hyvä ohje on se.
Minkälaiset ihmiset sitten laitettaisiin häkkivaunuun sähköpiiskoilla ohjaten, ja miksi?
Juttuseuraa hakevat humalaiset
Asiat ja aiheet vaihtelevat, mutta yhteistä on olla hiukan jyrkemmin jotain mieltä kuin allekirjoittanut. Oli se sitten pientä ihmistä huijaavat kasvottomat herrat ja yhtiöt ja valtio, ruoan hinta tai "noi tytöt tuolla". Jos pyydät kohteliaasti painumaan vittuun, "en mä millään pahalla, tässä vaan tutustun". Jos vaieten välttelet, olet kohta paras kaveri ja "ymmärrät niin hyvin". Ja jos henkilökunta huomauttaa jotakin, vaihdetaan paikkaa, ollaan viisi minuuttia hiljaa, ja aletaan sama asia alusta lähimmälle vieressä istuvalle. Yleensä aloittaen, "mä kaikessa rauhassa yritin..."
Saatana.
Keski-ikäiset, usein laivalta takaisin maakuntaan palaavat, todennäköisesti humalaiset naisporukat
Voi sitä metelin määrää! Nyt ollaan niin nuorekkaita ja poissa kotoa ja humalassa ja meillä on niin hauskaa, ettekö te ihmiset nyt tajua? Häiriköinti samantyyppistä kuin yllä, paitsi kovaäänisempää, ja yleisten mukayhteiskunnallisten asioiden sijasta joko tämän työporukan alaan liittyvää tai sitten hihihi-pikkutuhmaa. Myötähäpeän määrä on suunnaton!
Teinit
Enkä viittaa tässä ikään, vaikka se yleensä korreloikin. Vittu vittu vittu perkele, vittu saatana. Isoa ääntä. Kälätystä. Täydellistä kanssamatkustajien huomioonottamattomuutta. Parasta on paikallisjunissa, joissa nämä vätykset saattavat istua viereen. Ja niiden syliin istuu muita. Ja sitten aletaan kiehnata tai tapella tai pyöriä tai retkottaa. Hei, minäkin olen tässä! "Ja toi yks vaan tuijottaa ikkunasta." No älä vitussa, kun toinen vaihtoehto on katsella teitä.
Puhelimeen puhujat
Tavallisessa puhumisessa ei ole mitään vikaa. Osa ihmisistä kuitenkin puhuu puhelimeensa niin kovalla äänellä, että jopa toisesta päästä vaunua puheensorinan yli on kuultavissa. Tai tyhjässä vaunussa puhutaan selkeästi hyvin korotetulla äänellä, vaikka puhelimen välityksellä ei ole käynnissä riitatilanne. Turpa kiinni nyt!
Toinen puhelinraiskaajaryhmä on (usein yllä olevassa teinisakissa) se joka riitelee puhelimen välityksellä, yleensä parisuhteensa toisen osapuolen kanssa. Ei, sun ei tarvitse karjua sinne puhelimeen. Sulje se. Karju kotona. Vittu saatana!
Useisiin näistä ongelmaryhmistä liittyy vielä olennaisena osana haju. Oli se sitten liikaa hajuvettä (naisryhmät), vanha viina (humalaiset), kakstahtigaso (teinit) tai kateus (puhelimeen huutajat, niillä on varmasti uudempi luuri kuin minulla). Aina voi katsoa toiseen suuntaan. Näin joukkoliikenteessä rasitukseen joutuvat aisteista haju, kuulo ja tunto (vieressä istuvasta), ja matkasta suuhun jää paskan maku. Lisäksi intercityissä ilmeisesti vuotaa vessa luvattoman usein, ainakin voimakkaasta kusenhajusta päätellen. Itse olen oikeutettu alennushintaiseen lippuun, mutta jos matkasta tarvitsisi maksaa täysi hinta, en miettisi kovin pitkään kulkeako julkisella vai omalla autolla. Matkustusmukavuus, vaikka ei itse tarvitsekaan ajaa ja voisi vaikka nukkua ellei kakaroitten meteli olisi niin järkyttävä ettei edes kuulokkeista soljuva mielimusiikki sitä onnistu peittämään, on niin perseestä ettei oikein voi enää puhua mukavuudesta, ja hinta kallis. Dna on halpaa, kun totalitäärinen maailmanvaltio alkaa nipsutella sukulinjoja poikki keisarinvaltani alla.
Soramontulle kuljettaminen on helppoa. Häiriköt ovat jo valmiiksi junissa.
QB
Joukkoliikenne. Junat. Nykypäivän pimeitä paikkoja, joissa pieni ihminen kohtaa nimettömiä kauhuja ja huomaa mielenterveytensä valuvan hiekan lailla sormien välistä. Itse Lovecraft olisi rakentanut sanoillaan junaradan hulluuden vuorille, jos olisi matkustanut enemmän suomalaisilla junavuoroilla.
Edes rautatieyhtiön kivimiehet eivät pystyisi matkustamaan stoalaisella tyyneydellä, ja vaikka ilmiö onkin pahimmillaan pääkaupunkiseudun paikallisjunissa, eivät kaukojunavuorotkaan ole täysin turvassa. On muutama ihmisryhmä, joita varten pitäisi olla oma häkkivaunu. Apinat heitelköön toisiaan kakalla. Jokaiseen junaan voitaisiin nimittää lisäksi Salamakonnari, sähköpiiskalla varustettu konduktööri. Salamakonnari voisi raippoa häkeissään temmeltäviä b-luokan kansalaisia aina kun näiden toiminta alkaisi lähteä hanskasta, tai vaikka ihan muuten vain. "Pelote säilyy", perusteli kalapuikkoviiksiensä takaa puhuva Repomies tv-sarjassa Pasila. Hyvä ohje on se.
Minkälaiset ihmiset sitten laitettaisiin häkkivaunuun sähköpiiskoilla ohjaten, ja miksi?
Juttuseuraa hakevat humalaiset
Asiat ja aiheet vaihtelevat, mutta yhteistä on olla hiukan jyrkemmin jotain mieltä kuin allekirjoittanut. Oli se sitten pientä ihmistä huijaavat kasvottomat herrat ja yhtiöt ja valtio, ruoan hinta tai "noi tytöt tuolla". Jos pyydät kohteliaasti painumaan vittuun, "en mä millään pahalla, tässä vaan tutustun". Jos vaieten välttelet, olet kohta paras kaveri ja "ymmärrät niin hyvin". Ja jos henkilökunta huomauttaa jotakin, vaihdetaan paikkaa, ollaan viisi minuuttia hiljaa, ja aletaan sama asia alusta lähimmälle vieressä istuvalle. Yleensä aloittaen, "mä kaikessa rauhassa yritin..."
Saatana.
Keski-ikäiset, usein laivalta takaisin maakuntaan palaavat, todennäköisesti humalaiset naisporukat
Voi sitä metelin määrää! Nyt ollaan niin nuorekkaita ja poissa kotoa ja humalassa ja meillä on niin hauskaa, ettekö te ihmiset nyt tajua? Häiriköinti samantyyppistä kuin yllä, paitsi kovaäänisempää, ja yleisten mukayhteiskunnallisten asioiden sijasta joko tämän työporukan alaan liittyvää tai sitten hihihi-pikkutuhmaa. Myötähäpeän määrä on suunnaton!
Teinit
Enkä viittaa tässä ikään, vaikka se yleensä korreloikin. Vittu vittu vittu perkele, vittu saatana. Isoa ääntä. Kälätystä. Täydellistä kanssamatkustajien huomioonottamattomuutta. Parasta on paikallisjunissa, joissa nämä vätykset saattavat istua viereen. Ja niiden syliin istuu muita. Ja sitten aletaan kiehnata tai tapella tai pyöriä tai retkottaa. Hei, minäkin olen tässä! "Ja toi yks vaan tuijottaa ikkunasta." No älä vitussa, kun toinen vaihtoehto on katsella teitä.
Puhelimeen puhujat
Tavallisessa puhumisessa ei ole mitään vikaa. Osa ihmisistä kuitenkin puhuu puhelimeensa niin kovalla äänellä, että jopa toisesta päästä vaunua puheensorinan yli on kuultavissa. Tai tyhjässä vaunussa puhutaan selkeästi hyvin korotetulla äänellä, vaikka puhelimen välityksellä ei ole käynnissä riitatilanne. Turpa kiinni nyt!
Toinen puhelinraiskaajaryhmä on (usein yllä olevassa teinisakissa) se joka riitelee puhelimen välityksellä, yleensä parisuhteensa toisen osapuolen kanssa. Ei, sun ei tarvitse karjua sinne puhelimeen. Sulje se. Karju kotona. Vittu saatana!
Useisiin näistä ongelmaryhmistä liittyy vielä olennaisena osana haju. Oli se sitten liikaa hajuvettä (naisryhmät), vanha viina (humalaiset), kakstahtigaso (teinit) tai kateus (puhelimeen huutajat, niillä on varmasti uudempi luuri kuin minulla). Aina voi katsoa toiseen suuntaan. Näin joukkoliikenteessä rasitukseen joutuvat aisteista haju, kuulo ja tunto (vieressä istuvasta), ja matkasta suuhun jää paskan maku. Lisäksi intercityissä ilmeisesti vuotaa vessa luvattoman usein, ainakin voimakkaasta kusenhajusta päätellen. Itse olen oikeutettu alennushintaiseen lippuun, mutta jos matkasta tarvitsisi maksaa täysi hinta, en miettisi kovin pitkään kulkeako julkisella vai omalla autolla. Matkustusmukavuus, vaikka ei itse tarvitsekaan ajaa ja voisi vaikka nukkua ellei kakaroitten meteli olisi niin järkyttävä ettei edes kuulokkeista soljuva mielimusiikki sitä onnistu peittämään, on niin perseestä ettei oikein voi enää puhua mukavuudesta, ja hinta kallis. Dna on halpaa, kun totalitäärinen maailmanvaltio alkaa nipsutella sukulinjoja poikki keisarinvaltani alla.
Soramontulle kuljettaminen on helppoa. Häiriköt ovat jo valmiiksi junissa.
QB
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)