10. Waterloo, I was defeated, you won the war

On yksi asia, mikä minua on vaivannut jo vuosia. Viitisentoista, itse asiassa. Tämä on valitettavasti henkilökohtaista, joten jos ette pysty samaistumaan, sori. Voitte vaikka imeä sukkianne sitten.

Aikanaan ala-asteella olin jo -ikäni huomioon ottaen luonnollisesti suhteessa- yhtä vankalla tietämyksellä varustettu nuoriherra. Meillä jokaisella on tarinamme kerrottavana vanhoista opettajistamme, mutta näin äkkiseltään mieleeni muistuu hyvin ikävä tapaus joka on kaihertanut siitä lähtien. Oli ala-asteen loppupuoli, ja oli englannitunti.

En muista oliko kyseessä kotitehtävä, vai annettiinko tunnilla aikaa tuottaa lopputulos. Ei sillä ole kuitenkaan varsinaisesti väliä. Tehtävä, sikäli kuin muistan (voi toki olla että kyse on myös omasta lähestymistavastani annettuun suoritteeseen, joka jo silloin oli hyvin omaperäinen ja älyllisyyttä stimuloiva), oli kirjoittaa lyhyehkö englanninkielinen teksti historiallisesta henkilöstä ensimmäisessä persoonassa. Se on siis minämuotoinen juttu, teille jotka nukkuivat äidinkielen tunnilla. Kuten minä tein.

Työthän luettiin luokan edessä, jokainen omansa. Tekstiä kirjoittaessani itse valitsin lyhytkasvuisen (tästä kuulemma kiistellään, mutta mies oli pisimmänkin mitan mukaan lyhyempi kuin minä, joten kääpiö) Napoleonin, vaikka en enää muistakaan, mistä miehen kommelluksesta kerroin. Tekstini alkoi yksinkertaisen suorasukaisesti "Hello, my name is Napoleon Bonaparte".

Kuvittele seuraavan dialogin omat "täh"-lauseeni sellaiseksi nuoren, aran pojan ilmeen ja äännähdyksen sekamelskaksi mitä tilanteessa voi päästä, kun ei ole aivan varma, mitä teki väärin, mitä kysyttiin, mitä pitäisi vastata ja miten täältä pääsisi pois. Olen sen jälkeen oppinut olemaan väenpaljouden edessä. Alasti.

Minä: "Hello, my name is Napoleon Bonaparte." (Opettajan plussaksi on laskettava, että puoliksi nielaisin Bonaparten, koska en ollut varma miten se olisi tullut lausua. Se ei kuitenkaan selitä seuraavaa...)
Opettaja: "Mitä se on?"
Minä: "Täh?"
Opettaja: "Mitä se on englanniksi?"
Minä: "..."
Opettaja: "Mitä Punaparta on englanniksi?"
Minä: "Täh?"
Opettaja: "Se on Redbeard. Napoleon Redbeard."
Minä: "Redbeard?"
Opettaja: "Hyvä. Jatka vain."

Olen varma, että tämä on käännekohta, jossa menetin uskoni suomalaiseen koululaitokseen, ja tämän jälkeen olen seurannut uskollisesti Tuntemattoman sotilaan Kapteeni Kaarnan unohtumatonta ohjetta Lehdolle: "Oppimiseen ei koskaan olla liian vanhoja. Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta."

Luen, kirjoitan ja kuuntelen englantia nykyään kiitettävästi (paitsi Battlestar Galacticaa, koska ihmiset mumisevat, Edward James Olmos <3, mutta puheesta on hankalaa saada selkoa), kuten tein, jälleen suhteessa, silloinkin. Tänä päivänä englanniksi puhumisessa ei ole muuta ongelmaa kuin että silloin pieni arka poika nostaa päätään. Tilanteen ollessa hallinnassa myös puhuminen on ensiluokkaista. Kuka on vastuussa?

Terroristit. Se on ilmeisesti hyvä selitys, ja Napoleonkin olisi ollut hätää kärsimässä.

QB