16. Vähemmän kuljettu tie

Viime kirjoituksessani valitin olkiukoista, tai lähinnä ihmisistä jotka rakentavat olkiukon ja haukkuvat sitten sen varjolla jonkin asian nykytilannetta. Voisi väittää että rakensin itse olkiukon jostain kummallisesta ihmistyypistä joka rakentaa olkiukkoja ja... No, että en ole yhtään sen parempi. Hyvä hyvä. Sillä ennen kaikki oli paremmin.

Tiesittekö, että 1994 Yhdysvalloissa allekirjoitettiin sopimus siitä, että seuraavan vuoden alusta eteenpäin lastenohjelmien piti olla pelkkää kusta ja paskaa? Sopimus ratifioitiin 1995 Euroopan maissa, Suomi mukaan luettuna. Saksalla kesti vuoteen '96, sillä jo neljä vuotta aiemmin siellä oli valmisteltu omaa vastaavaa, ja nämä kaksi olivat ristiriidassa keskenään. Puola ja muutama muu itäisen Euroopan maa ei koskaan allekirjoittanut, sillä taidenukkeanimaatiot ovat aina silkkaa parhautta. Tiesittekö kaiken tämän?

No juu. Ei tietenkän allekirjoitettu. Joten miksi siis näin kävi? Katsojakunta kasvoi isoksi eikä enää kiinnostunut? Katsojakunta kasvoi isoksi eikä ollut enää kohderyhmää? Lapset pitävät edelleen? Lapsia on helppo viihdyttää. Mutta lapset eivät myöskään ole tyhmiä, ja jos edelleen ne harvat helmet pystyy spottaamaan joukosta näin vanhempanakin, ei vika voi olla pelkästään aikuistuneessa katsojassa.

Kun ennen lapsille suunnatussa viihteessä oltiin ymmärtäväisiä, suloisia ja helliä, eikä silti aliarvioitu lapsia, niin jossain vaiheessa eteen tuli tienhaara ja jälkeenpäin tuotanto noudattaa jompaa kumpaa reittiä: joko koko tarina juostaan, poukkoillaan ja melutaan läpi alusta loppuun, tai sitten ollaan pliisuja ja mitäänsanomattomia. Poissa ovat Tohtori Sykerön (ja Laventelilullassa pilvilampaita paimentavan, teetä ryystävän Untamo-Kamelin) happoisuus, Alfred J. Kwakin yhteiskuntakritiikki, Pelle Hermannin kierosti lällyyttä ja särmää yhdistävä änkeröinen ja Kössi Kengurun... No, en muista yhtään Kössin tai Justus Lohikäärmeen juonta, joten voi olla että ne olivat roskaa. Todennäköisesti eivät olleet.

Minulla on 80-luvun alkupuolella julkaistu muumikuunnelmavinyyli. Toisella puolella on tarina Muumi merellä, toisella puolella Muumi rikastuu. Ei sillä, etteikö myös piirrossarjamuumi olisi ollut ainaki alkupuolellaan ihan oivaa tavaraa, ja pehmoilua terävöitti Elina Salon mainio Pikku-Myy, mutta kyseessä oleva vinyyli on todellinen mestariteos. Muumipappana on Lasse Pöysti, Muumipeikkona Tom Pöysti, kertojana huvittavasti Elina Salo. Muina hahmoina muun muassa Pirkko Mannola. Ja se käsikirjoitus! Muumi merellä kertoo muumiperheen laivanrakennuksesta ja sitä seuraavasta merimatkasta, Muumi rikastuu alkaa kun Niiskuneiti ihastuu jalkapalloilijaan, veikkaa ja voittaa, ja miten niistä valtavista rahavuorista ei sitten niin vain päästäkään eroon.

"Hän talloo pienempiään vain vahingossa, ja maksaa aina hautajaiset."
"Verolaitokselta päivää! Yks säkki sulle, kaks säkkiä mulle, yks säkki sulle..."
"Tuo minulle sikari." "Mutta ethän sinä polta?" "Sikari on vaan moraalinen tuki!"
"Pullohan on tyhjä." "Niin no, viskiä saattaa tarvita, ermm, käärmeenpuremiin ja semmosiin."

Yllä olevat lainaukset antavat vähän osviittaa siitä, miten lapsia ei ole aliarvioitu. Juttuja ei ole pehmoiltu pelkäksi isohaliksi.

Levy on 25 vuotta vanha, ja ajat ovat muuttuneet. Nykyään hahmot ovat usein joko adhd-oravia (tosin kirjaimelliset adhd-oravat ovat monesti hauskoja, esimerkiksi Tapaus: Punahilkan (Hoodwinked) nakertaja) tai autistisen rauhallisesti ja lampaanomaisen alistuvasti käyttäytyviä puhdaskuinpulmusia. On kauheaa katsoa kun päähenkilön päälle kaadetaan loputtomasti paskaa ja tämä vain alistuu koska "lopulta oikeus voittaa". Joo. Pitkä pinna, toimeen tuleminen ja asioiden sietäminen on arvokas voimavara, mutta ei kaikkea tarvitse sietää. Oikeasti oikeus ei voita, paha ei saa palkkaansa, ja jäätelö ei korjaakaan IHAN kaikkia ongelmia. Miksi sitten viihde haluaa opettaa lapsille niin?

Ei sillä, pelkällä hempeilylläkin on paikkansa, mutta kun senkin voi tehdä joko hyvin ja arvostuksella tai sitten vain paskasti. Puh-karhu on suhteellisen hyvä esitys ensi mainitusta. Olisi tosin piristävää nähdä jonkun tekemä lyhäri jossa Ihaalla viimeinkin keikkaa kuppi yli. Raivohullu aasi ja konetuliaseet. SIINÄ voisi jo puhua särmästä.

Miksi helvetissä animaatioelokuvien juoni on aina se sama? On hahmo A ja sitten on hahmo B. Nämä kaksi törmäävät toisiinsa, eivätkä tule keskenään toimeen. Jostain syystä pakotetaan kuitenkin toimimaan keskenään. Sitten tulee se kaiken kaatava riita, ja sankarit joutuvat eroon toisistaan. Ja sitten toinen joutuu ongelmiin ja toinen huomaakin että ahaa, sehän olikin oikeasti ihan hyvä jätkä ja mun kaveri. Endgame.

Pixar, tässä Casablanca-viittaus: "Here's looking at you, kid."

Tässähän vaahtoan. Millään ei ole vaikutusta mihinkään. Ovat ja tulevat olemaan paskaa. Maksakaa tänne rahaa, niin teen parempia lastenohjelmia kuin mitä televisiossa on. Kyllä, sanokaa että "tee ite parempi", niin en sano että ei tarvitse jotta voi arvostella, vaan vastaan että "antakaa rahaa, niin teen". Miehen on syötävä mitä miehen on syötävä.

"Otatko hieman lisää karpalonmarjaviiniä, kultaseni?"

QB

15. Huhut kuolemastani ovat reilusti liioteltuja

Se saattaa aina vähän kestää, mutta se tulee kuitenkin ennen pitkää. Kerron kyllä sitten, kun lopetan. Paitsi jos mana vie ennen aikojaan. Enkä puhu siitä taikoihin tarvittavasta energiasta. Sitä saa lisää kun lepää puoli minuuttia.

Toiseksi uusimmassa (elokuu 2008) Pelit-lehdessä on ilmeisesti alkuaihetta sivuava kolumni, jota en tilaajana vielä ole päässyt lukemaan. Lehti menee eri osoitteeseen kuin missä itse vakituisesti asustan, koska sillä on useampi lukija. On mahdollista, että sen otsikkona tai ingressivitsinä on tämän entryn otsikkoa muistuttava lause, mutta en tiedä, koska en ole lukenut. Jos molemmat jutut lainaavat legendaarista lausetta jota ennakkotiedoista poiketen ei popularisoinut Juice, on se puhdasta sattumaa, ja johtuu siitä että viittaus on helppo.

"Ei enää tule seikkailupelejä." "Seikkailupelit on kuollut genre." "2000-luvulla ei oo tullut yhtään hyvää seikkailupeliä." Kuten nokkelat jo arvaavat, ei tässä pohjimmiltaan ole kyse seikkailupeleistä, mutta niistä on hyvä lähteä. Ja ensiksi tehdään rajaus: freeware-/harrastelijaprojekteja ei oteta mukaan tähän, olivat ne kuinka hyviä tahansa. Pois jäävät siis umpimainio Chzo Mythos -quadrologia (5 Days a Stranger, 7 Days a Skeptic, Trilby's notes ja 6 Days a Sacrifice, tässä järjestyksessä) ja jouluinen PKE: Viimainen lahjaretki. Vain kaupan hyllyille päätyneet huomioidaan.

Jos seikkailupelit ovat mielestäsi kuolleet, montako uutta seikkailupeliä olet pelannut tällä vuosituhannella? Kahta? Viittä? Miksi niin vähän? Koska niitä ei ole enempää? Koska olet viimeksi käynyt pelikaupassa? Katsoitko hyllyä? Niin.

Tälläkin hetkellä kaupassa on uutena myytävänä yli puolentusinaa seikkailupeliä, ja tässä siis puhutaan ainakin nimellisesti täysihintaisista, uudehkoista (~vuosi) peleistä. Sanooko nimi Keepsake mitään? Entäs Sinking Island? Pelasithan uusimmat, lähes varauksetonta suitsutusta saaneet Sam & Maxit? Miten helvetissä voit arvostella genreä, josta et tiedä mitään?

"Niin mutta ei niitä tule yhtä paljon kuin ennen." Lucasarts (eli entinen Lucasfilm Games) julkaisi kaikkiaan 15 seikkailupeliä vuosina '86-'00. Viisitoista seikkailupeliä melkein viidessätoista vuodessa. Kyllä, 90-luvun loppuvuosina tahti hiipui. Siitäkin huolimatta vain kahtena vuonna "kultakaudella" ilmestyi 2 peliä. Tahti ei aivan kuulosta varsinaiselta liukuhihnatoiminnalta.

"Mutta ku nykyään tulee vaan jatko-osia ja Sierralla oli paljon enemmän ku 15 peliä." Kuten Larryt 1-7? Space Questit 1-6? King's Questit 1-7? Quest for Glory... No niin. Wanna try me on this?

Sanooko nimi Secret Files: Tunguska mitään? Gilbert Goodmate (ja joku alanimi, en muista enkä jaksa tarkistaa)? Agatha Christie pelilöinnit And Then There Were None ja muut? Ai ei?

"Niin mutta ei ne pelit ole niin hyviä ku ennen." Mistä tiedät? Ethän ole edes kokeillut. Montako osaat luetella? Myös huonoja saa nimetä.

Niin, se pointti. Olkiukot. Nimenomaan ilmiöihin ja tämänkaltaisiin asiohin liittyvät olkiukot. Olkiukot, jotka sanovat "vanhoina hyvinä aikoina" käyttämättä näitä sanoja suoranaisesti. Peliteollisuuden tilaa haukutaan vetoamalla siihen miten seikkailupelit ovat kuollut genre. Musiikkiteollisuutta haukutaan koska "70-luvun jälkeen ei ole tullut hyvää musiikkia". Nykyelokuvien efektit ovat paskaa koska ne on tehty digitaalisesti. Olkoonkin että ensimmäisellä ja viimeisellä näistä väittämistä ON historialliset perusteet (seikkailupelit OLIVAT jos eivät aivan kuollut niin ainakin kituva genre, samoin digiefektit OLIVAT pääasiassa skeidaa, molemmat juuri ennen vuosituhannen vaihdetta).

Perkele! Sanooko Benoit Sokalin Paradise mitään? Oletko edes kuullut? Jos Syberiat (1 ja 2) ja Longest Journey (sekä Dreamfall) menivät ohi, kannattaa vakavasti harkita oman päänsä syömistä!

Äh. Jos vellot menneisyyden auvossa väittämällä jotakin nykytilasta, väitä edes sellaista mikä on totta. Ja jos ei muuten, ota ainakin vittu selvää mistä puhut. Jos et ole seurannut jotakin ilmiötä kymmeneen vuoteen, et voi väittää tietäväsi miten se hengittää. Ja tästä kiinni jäätyäsi uudet selitykset ja kiemurtelut ne vasta ovatkin säälittävää katsottavaa.

Kai edes Gabriel Knight kolmosen pelasit, vai pitikö 3d poissa? Parhaita seikkailupelejä jota on koskaan tehty, todennäköisesti Sierran paras. Sisältää ehdottomasti parhaan puzzlen ikinä (tai no, ok, Guybrush veden alla idoli jalassa on aika tasaväkinen). Vastapainoksi toki myös ainakin yhden täysin tyyliin ja ympäristöön sopimattoman ongelman, mutta hei, kyllä näitä oli vanhoina aikoinakin.

"3d. Se viimeistään tappoi seikkailupelit." Toki. Montako 3d-seikkailua pelasit? Broken Sword 3? (Ok, ihan rehellisesti, kolmosessa olisi voinut parempi käyttöliittymä) Broken Sword 4? NE UUDET SAM & MAXIT? Ei 3d itsessään mitään tuhoa. Se että sitä käytettiin välillä hyvin, välillä huonosti, välillä hyvin erinomaisesti, ei sinällään ole tekniikan vika. Ja se on täällä. Totu. Lisäksi sillä on myös ehdottomasti hyviä puolia, joita olisi perinteisellä 2d-tasotekniikalla mahdoton toteuttaa.

Sherlock Holmes -seikkailut! Jack Keane! Black Mirror! Ja nämä kaikki ovat omasta ulkomuistista (enkä ole edes kaikkia ehtinyt pelata vielä), joten unohtuneita on paljon. Herätkää nyt pahvit!

Ja jos mentäisiin niihin harrastelijatuotoks-- Ei mennä. Ei.

Jos mieltä kaivaa ajatus, miten seikkailupelit ovat kuollut genre, tässä tekstissä olevista voi aloittaa. Ja lähimmän pelikaupan hyllyltä. Siellä niitä on. Avoimin mielin kohti uusia haasteita, ja sitten voi kostoksi pelata jotain vanhoja klassikoita jotka aikanaan menivät ohi (itsellä olisi paljonkin Sierraa pelaamatta, mutta en voi sietää jumiinjääntimahdollisuuksia ja äkkikuolemia), ja huomata, että molemmilla aikakausilla on helmiä ja sikoja. Ja lisäksi vihdoin tajuaa ne kaikki pikkutuhmat vitsit, jotka 10-vuotiaan englannintaidoilla menivät ohi.

QB

ps. Alkoi epäilyttää. Julkaistiinko Gilbert Goodmate (tarkistin kuitenkin) and the Mushroom of Phungoriaa koskaan Suomessa? Niin, tarkistin. Kyllä. Yhteispohjoismainen julkaisu 2003. Peli ilmestyi jo 2001 joissakin maissa, ja mielenkiintoisesti wikipedian mukaan peliä on oltu julkaisemassa Amigalle ennen peruutustaan. Strange.

14. Toivottavasti tulee hyvä, mutta kumminkin tulee ihan huono

Ai ai! Kuukausi kulunut, eikä ainoatakaan päivitystä haukkuihin! Kesä ei ole ollut mitenkään erityisen hyvä kesäksi, mutta johonkin sellaiseen, ja työntekoon, se aika on kulunut. Ei ole ollut mitään mistä haukkua, ja tärkeintä on ettei ala tekemällä keksiä syitä.

Säitä ei viitsi haukkua, koska ne eivät paranna tapojaan. Ruohonleikkaajasta ei viitsi marmattaa, koska on tullut vettä siinä määrin, että ruoho on kasvanut ja sitä on tarvinnutkin ajaa. Mitäkö tarkoitan, "ruohonleikkaajasta ei viitsi marmattaa"? Parina viime kesänä taloyhtiön nurmikko on ajettu kerran-kaksi viikkoon, vaikka se on ollut kuivaa, kuollutta preeriaa. Se, jos mikä on turhaa ja ikävää. Mutta toisin siis tänä kesänä, ei valitettavaa.

Pyykkitupa toimii / ei toimi aivan yhtä hyvin / huonosti kuin keväälläkin. Netti on puhdasta skeidaa, niin teknisesti kuin sisällöllisestikin. Netti on täynnä... Niin!

Internet-supersankarit, nuo kaulapartaan (jos se jo kasvaa) naamioituvat Oikeiden puolustajat, joiden salaisena aseena on sipsinmurut vatsakummun päällä ja rasvasta näljäinen ohjausrootas. Päivisin nämä Ihmiskunnan Valtatien ritarit elävät joko äidin helmoissa ehkä koulua käyden, ehkä lorvien, tai omassa kammiossa, joka kaipaisi kipeästi äitiä, pääasiassa lorvien, ehkä joskus töiskennellen duunissa, jota vihaavat. Öisin näistä sankareista kuoriutuu ihmisen irvikuvia, jotka käyttäytyvät kuusivuotiaan sosiaalisilla taidoilla, puolustavat Oikeita asioita tietämättä niistä mitään ja kiristävät hermoja enemmän kuin kouluttamattoman yh-äidin kommentti hesarin juttujen keskustelussa. Näissä ihmisissä on monia vikoja, mutta pahinta on Levottomat-kompleksi, "kun mikään ei riitä".

Internet-supersankarien päämaja, kohtauspaikka, HQ, tukikohta, on keskustelufoorumi. Foorumin taso ja sisältö eivät vaikuta supersankarien keskittymään kuin ehkä tiheydessä. Aina supersankarit eivät edes varsinaisesti kokoonnu, jos viestiväylän yleinen käyttäjäkunta on pykälää fiksumpaa sakkia. Aina niitä kuitenkin lymyää varjoissa, joista äidin pikku nihiilimadot tekevät täsmähyökkäyksiään keskusteluun, tuomiten kaiken, nauraen ilkeästi ja halveksuvasti kaikelle ja toivoen kidutuskuolemia raiskaajille.

Mitä pienempi ja helpompi kohde on, sitä suuremmalla innolla ja joukolla internet-supersankarit hyökkäävät. Kaikki uusi on pahasta, niin elokuvat ("näkemättä paskaa"), pelit ("toivottavasti tulee ihan huono [sic], mutta kumminkin tulee ihan huono"), musiikki ("mä kuuntelin näitä silloin näitten ekan demon aikaan, mutta nykyään nää on ihan liian ylituotettua ja muovista", tässä toki samankaltaisuus ihan vaan musiikkifakkiintuneisiin) kuin vaikkapa tekniikka ("se on microsoft, eli ihan paska konsoli"). Pienten ihmisten kiusaaminen saa absurdit mittasuhteet: kun esiteini ymmärtämättömyyttään laittaa hassun kuvan itsestään nettiin, ei kestä varttia kun kuva on väännetty ja käännetty ja tekstitetty ja videoitu ja esiteinistä tehty pelle. Useimmiten jälki ei ole hauskaa. Joskus harvoin on.

Internet strikes back. "Internet ei unohda", "We are legion" ja "minulla on kuuden vuoden counterstrike-koulutus (source on paskaa, 1.6 on ainoa oikea!) joten tiedän miten erikoisjoukkojen olisi PITÄNYT toi metroasema vyöryttää jotta henkilövahingoilta olisi vältytty" on syvälle kotiinsa jämähtäneen, elämästä irtaantuneen vässykän tapa puolustella olevansa Erikoinen ja Jotain Suurempaa. Kanssaihmistä ei arvosteta, mutta tämä puute peitetään tehokkaasti sillä, että kun jossain on tapahtunut Jotain Pahaa (luettiin se sitten yksipuolisesti uutisoidusti roskalehdestä tai oli asialla J.A.G.-tyyliin faktillisia tosiasioita taustalla), otetaan joukolla kuvainnolliset soihdut ja talikot ja lähdetään lynkkaamaan Pahantekijä Internetin nimeen. Näin Oikeita asioita puolustamalla palataan jälleen hyväksyttävän ihmisolennon marginaaleihin, ja voi taas alkavankin viikon haukkua Yön ritarin ja Sormusten herrat paskimmiksi. Leffoiksi. Ikinä.

Ja olla asiasta tosissaan.

Huvittavia piirteitä kotona istuvien läskien elämättömyys ja marmatus saa siinä vaiheessa, kun hyökätään netissä jotain sellaista vastaan, joka on vaatinut oikeaa tekemistä. Kädentaitoja tai oman fyysisen minänsä liikuttelemista, käsinkosketeltavaa tai vaikka sitten digitaalista työtä. Jos joku rakentaa lapsilleen kuusimetrisen mechwarrior-leikkimökin pihaan, se kaveri ei ole "vitun pelle", vaan n. miljaardi kertaa kovempi jätkä kuin Fallout kolmosta trailerin perusteella arvosteleva kolakuolaa valuva säkki pimeässä kammiossaan. Kun n. 13-vuotias kaveri rakentaa itselleen pahvista kaikki Halo 3:n aseet "lähes toimivina", Master Chiefin haarniska mukana luettuna, ja esittelee niitä tuubivideossa (http://www.youtube.com/watch?v=e45J0SCXO5s), se on oikeasti saanut JOTAIN AIKAAN, eikä ole verrattavissa Star Wars Kidiin. Linkitä ihmeessä, linkitä ällistyneenä. Älä linkitä, koska on naurettavaa.

Tätä ei tule nyt ymmärtää väärin. Arvostelu on sallittua, jopa suotavaa, kun itsensä ja/tai teoksensa julkistaa nettiin. "Tee sitten ite parempi" on huono seivi. Jotakin asiaa ei tarvitse tehdä itse, hitto, ei tarvitse edes osata tehdä, jotta sitä voi muiden tekemänä arvostella. Ei sillä, etteikö se auttaisi.

Supersankarien Liiga ei vain koskaan arvostele, ainakaan perustellen. Arvostelu ja silkka haukkuminen tai pilkkaaminen on eri asia. "Näkemättä paskaa" ei ole arvostelu. Edes "katoin, paskaa" ei ole arvostelu kuin aivan jumalattoman harvoissa tapauksissa. Mielipiteitä saa ja pitää olla, mutta mielipide on valitettavasti samassa suhteessa faktoihin kuin sopimukset ja laki: jos sopimus on ristiriidassa lain kanssa, mennään lain mukaan. Jos mielipide on ristiriidassa faktojen kanssa, mielipiteesi on VÄÄRÄ. Olet toki oikeutettu siihen, mutta Kummisetä ei ole huono elokuva, vaikka sinä et siitä tykkäisikään. Samalla logiikalla D.O.A. ei ole Oikeasti Hyvä Elokuva, vaikka annan sille neljä tähteä puhtaasti viihdyttävyydestä ja siitä että se on ymmärtänyt lähdemateriaalinsa (peli, jossa on tappeluita ja tissejä) paremmin kuin mikään muu pelielokuva, edes Silent Hill. Objektiivisesti arvioiden kun se ei ole kovinkaan kummoinen.

Harhailen hiukan. Fuck this shit. Kaikki, mitä aiheesta tarvitsee sanoa, on tässä:
http://www.buzzlife.com/forums/showthread.php?t=97662
Sarjakuva on pitkä ja englanniksi. Jos ei keskittymiskyky riitä, imase paskaa. Jos ei kielitaito riitä, opiskele. Pätkä on puhdasta Totuutta.

Itse siirryn nyt juomaan kolaa, syömään sipsiä, surffimaan foorumeita, laukomaan totuuksia Oikeista asioista, arvostelemaan elokuvia objektiivisesti ja tekemään töitä. Illalla, kun kaupunki hiljenee, vedän kumimaskin päähän ja säntäilen pitkin tiedon valtatien kattoja yrittäen vältellä luovaa kirjoittamista. Oma Master Chief -kypäräni jäi parinkymmenen työtunnin jälkeen kesken, ja toivon että joskus vielä saisin tilaa maalata öljyväreillä kankaalle.

"What the fuck have you done lately?"

QB

EDIT: korjasin linkin sarjakuvaan, koska originaali linkki kuvaan näytti vain ensimmäisen osan.

13. Intia intiaaneille

Kauan ennen kasinoiden perustamista Amerikan alkuperäiset asukkaat keksivät, että kun maissinjyvää kuumentaa, se auki pamahtaessaan vapauttaa jyvän sisällä asuvan vihaisen jumalhengen. Lopputuloksena on vieläpä herkullinen eväs eläviin kuviin, lähimmän luolamaalausluolan seinillä olevien tarinoiden katseluun nuotion loisteessa.

"Apua, geenimanipuloitua ruokaa", huutavat hipit yhteen ääneen, ja vaikka on toki hyvä olla huolissaankin, esimerkiksi GM-viljalla on kuitenkin kiistatta hyviä puolia. "Mut ku geenimanipuloitua ruokaa ku syö, ja kato ku sä olet mitä syöt, niin ei niistä tiedetä tarkasti, voi olla että meistä tulee sammakoita ku semmosta syö", hipinretku jatkaa. Niin. Kun vain tulisikin, niin päästäisiin teistäkin.

Popcornin huono puoli on ikävät kuoret, jotka ovat johtava ientulehdusten aiheuttaja (Stetson-tutkimus, 2008) joutuessaan hampaitten väleihin ja hampaitten ja ienten väliin. Lisäksi aina silloin tällöin kupinmuotoinen kuori jää kiinni kielen takaosaan imaisten itsensä alipaineella kiinni lihaan. Ja sekös on ärsyttävää! Haukkua pitäisi intiaanit, mutta niitä on kohdeltu kaltoin sen verran pitkään, että olkoon. Popkornit ovat kuitenkin ihan hyviä.

Apuun voisi rientää geenimanipulaatio. Kannatan suuresti paukkumaissilajikkeiden muuntelua niin, että jyvä auki räjähtäessään joko pehmentää kuoren samankaltaiseksi sisällön kanssa, tai hajottaa sen olemattomiin. Roolipeleissäkin on kovan tason disintegrate-loitsuja!

Niin olisi kuorihuoli pois pyyhitty, ja popcornien syöntiin tuotaisiin takaisin se nautinto mikä niissä pitäisi olla. Ja jos ajatuksesi, rakas lukija, on "eihän toi jätkä tajua mitään, popcornin muodostuminen on riippuvainen nimenomaan kuoren ja ytimen erilaisen rakenteen suhteesta", voit imaista sukkaa. Tai vaihtoehtoisesti olisi oikein, että saat popcorninkuoren ikävästi hampaan väliin.

Toinen asia mikä kismittää ovat nettiadressit. Tietääkö joku, että joku sellainen olisi ikinä, milloinkaan tuottanut tulosta? No joo, ehkä n. 5 kertaa koskaan. Mutta ne ovatkin sitten olleet yleensä aiheesta, kuten että "Jericholle toinen tuotantokausi" (maailmanlaajuinen) tai "en millään keksi toista esimerkkiä, auttakaa!" (kotimainen).

En osaa päättää, kummat kaipaavat enemmän haukkuja, adressien tekijät vai niitä allekirjoittavat. Mikään ei tietysti estä nauramasta molemmille.

Kuvittelevatko adressien tekijät että niillä voidaan vaikuttaa? Varsinkin jos aihe on "enemmän pornoa televisioon" tai "Kaarlo Sarkia pois kirjastoista". Kyse ei ollut nettiadressista, mutta tämän vuoden juhannuskiertokirjeenä oli ilmeisesti pyyntö hidastella kassajonoissa, jotta päättäjät laskisivat oluen hintaa. Anteeksi, vittu, mitä? Ensinnäkään, olut ei ole liian kallista. Menkää töihin tai juokaa vähän vähemmän, saatanan köyhät. Toiseksi, miten helvetissä se vaikuttaa päättäjiin, miten se viesti menee perille, jos hidastelee jonoissa? Olen siinä uskossa, että kyseessä oli epäonnistunut juhannusläppä, eikä viestin alkuun pistäjäkään kuvitellut että kukaan hidastelisi, tai että millään olisi vaikutusta mihinkään, mutta sitä suuremmalla syyllä, MITÄ VITTUA?

Pahinta on toki, että viestiä kuitenkin lähetettiin eteenpäin, ja eteenpäin ja vielä eteenpäin. Niinhän kiertokirjeet tekevät. Niinhän nettiadressit tekevät. Ja ihmiset allekirjoittavat. Jos unohdetaan kaikki Aku Ankat ja Chuck Norrisit sieltä listalta, siltikään nimimäärä tai niiden aitous ei ole mitenkään varmennettavissa.

Ja ihmiset allekirjoittavat. Usein näkee sanottavan "eihän sillä ole mitään merkitystä kun ei noilla kuitenkaan mitään saavuteta, mutta allekirjoitin, asia on hyvä". Nettiadressit siis palvelevat ihmiselle lumelääkkeenä tarpeeseen vaikuttaa. Ei ole väliä, vaikuttaako oikeasti, kunhan voi tuudittautua ajatukseen että ainakin yritti. Tavallaan ihan ymmärrettävää, enkä taida jatkaa tätä ajatusketjua kovin paljon pidemmälle, koska pian se muuttuisi "fight the power 1984"-marmatukseksi. Eivät nettiadressit ole isoveljen keino pitää kansa ruodussa. Ne ovat tavallisen, mitäänsanomattoman kansalaisen väylä kuvitella itsensä tarpeelliseksi, oli sitten adressin perustaja tai allekirjoittaja.

Itse asiassa harkitsen tällä hetkellä nettiadressin perustamista. Se vaatisi päättäjiä nostamaan veroja yhdestä kahteen prosenttia, eli vain ihan vähän, ja näin saaduilla rahoilla geenimanipuloitaisiin popcorneista mukavammin syötäviä. Jos rahaa jää yli, voitaisiin perustaa iso elokuvateatteri, jossa syötäisiin näitä uusia popcorneja. Lisäksi eläimet voisi manipuloida tuottamaan ruusuntuoksuista lannoitetta maissin viljelyvaiheeseen. Näin minä vaikuttaisin yhteiskunnassa.

QB

12. Kesä! Eikä mitään tekemistä?

No ei niin! 15 tunnin työpäiviä (tai paremminkin -öitä), ja johan jää haukkuminen vähäiselle. Ilmat ovat kesäksi perseestä, mutta eipähän ole kuuma. Siltikin mieli on iloinen, lempeä, tyyni. Yritä tässä nyt haukkua sitten.

Siispä otan sivuaskeleen. Conan, mikä on parasta elämässä?

"Murskata viholliset, nähdä heidän juoksevan karkuun ja kuulla heidän naistensa valitus ja itkuvirret."

No se on sitten hyvä. Minun kesäinen hyvänmielenlistani, ei mitenkään erityisessä järjestyksessä, näyttää nyt tältä:

1. Ventovieraan hymy kun tälle avaa oven
2. Siivouspäivän ensimmäinen olut
3. Kun php/html/css/ie lopulta taipuu ihmisen tahtoon
4. Esikoiskirjailijat
5. Meri
6. Halvennushintalaput kaupan hyllyssä + arkkupakastin
7. Siisti nurmikko
8. Vanhojen ystävien tapaaminen pitkästä aikaa, jos mikään ei ole muuttunut
9. Lämmin sade, silloin kun siihen meneminen on vapaaehtoista, ei pakollista
10. Tuore vihta, ja sen tekeminen

Lisäksi on kivaa kun valmistuu välillä epätoivoiseltakin näyttäneen opiskelun päätteeksi, vaikka se ei mitään muutakaan. Lopuksi, vaikka 15 tuntia onkin turhan pitkään kerralla, on kuitenkin kiva kun on niitä töitä.

Lukija, mikä on parasta elämässä?

QB

11. Mestarietsivä löytää

Microsoft on helppo haukkumisen kohde. Tiiätte kyllä: WINDOWS SUCKS! WINDOWS SUCKS!

No, jos ollaan ihan rehellisiä, Word on hyvä softa (ja muukin Office), W2K hyvä käyttöjärjestelmä, minulla ei ole ollut XP:n kanssa suurempia ongelmia koskaan (skippasin tosin pari ekaa vuotta julkaisun jälkeen), ja Vistaan en ole tutustunut. Windows ME oli irvikuva yhtään mistään, ja Bill Gatesilla olisi varaa kustantaa miehitetty Mars-lento.

Kuitenkin, mikään ei ylitä silkassa paskuudessaan windowsin perus-search-ominaisuuttta.

EVO! huutavat pienet nörtinpoikaset joka puolella. Haistakaa paska. Ei se toimi. Se ei aina ihan oikeasti löydä tiedostoja, joita koneella on, vaikka niitä ei olisi edes piilotettu. En tiedä miksi se näin tekee, mutta näin se vain tekee.

Se ei tee minkäänlaista indeksiä tiedostoista (ei sitä reaaliaikaisesti tarvitsisi tehdäkään, mutta kyllä putkeen toisen koko koneen kattavan haun olisi ihan kiva rullata läpi nopeammin, kuin ensimmäisen...), EIKÄ SE VITTU LÖYDÄ MITÄÄN, mikä on mielestäni (siis löytäminen) aika tärkeä ominaisuus HAKUOHJELMASSA.

Mulla ei ole tällä kertaa muuta sanottavaa, ja täytyy kuluttaa aikaa kuitenkin tiedostojen etsimiseen käsin. Ai miksi ne eivät ole jaoteltu selkeisiin kategorioihin? Ovat ne. Mutta niitä on paljon.

QB

10. Waterloo, I was defeated, you won the war

On yksi asia, mikä minua on vaivannut jo vuosia. Viitisentoista, itse asiassa. Tämä on valitettavasti henkilökohtaista, joten jos ette pysty samaistumaan, sori. Voitte vaikka imeä sukkianne sitten.

Aikanaan ala-asteella olin jo -ikäni huomioon ottaen luonnollisesti suhteessa- yhtä vankalla tietämyksellä varustettu nuoriherra. Meillä jokaisella on tarinamme kerrottavana vanhoista opettajistamme, mutta näin äkkiseltään mieleeni muistuu hyvin ikävä tapaus joka on kaihertanut siitä lähtien. Oli ala-asteen loppupuoli, ja oli englannitunti.

En muista oliko kyseessä kotitehtävä, vai annettiinko tunnilla aikaa tuottaa lopputulos. Ei sillä ole kuitenkaan varsinaisesti väliä. Tehtävä, sikäli kuin muistan (voi toki olla että kyse on myös omasta lähestymistavastani annettuun suoritteeseen, joka jo silloin oli hyvin omaperäinen ja älyllisyyttä stimuloiva), oli kirjoittaa lyhyehkö englanninkielinen teksti historiallisesta henkilöstä ensimmäisessä persoonassa. Se on siis minämuotoinen juttu, teille jotka nukkuivat äidinkielen tunnilla. Kuten minä tein.

Työthän luettiin luokan edessä, jokainen omansa. Tekstiä kirjoittaessani itse valitsin lyhytkasvuisen (tästä kuulemma kiistellään, mutta mies oli pisimmänkin mitan mukaan lyhyempi kuin minä, joten kääpiö) Napoleonin, vaikka en enää muistakaan, mistä miehen kommelluksesta kerroin. Tekstini alkoi yksinkertaisen suorasukaisesti "Hello, my name is Napoleon Bonaparte".

Kuvittele seuraavan dialogin omat "täh"-lauseeni sellaiseksi nuoren, aran pojan ilmeen ja äännähdyksen sekamelskaksi mitä tilanteessa voi päästä, kun ei ole aivan varma, mitä teki väärin, mitä kysyttiin, mitä pitäisi vastata ja miten täältä pääsisi pois. Olen sen jälkeen oppinut olemaan väenpaljouden edessä. Alasti.

Minä: "Hello, my name is Napoleon Bonaparte." (Opettajan plussaksi on laskettava, että puoliksi nielaisin Bonaparten, koska en ollut varma miten se olisi tullut lausua. Se ei kuitenkaan selitä seuraavaa...)
Opettaja: "Mitä se on?"
Minä: "Täh?"
Opettaja: "Mitä se on englanniksi?"
Minä: "..."
Opettaja: "Mitä Punaparta on englanniksi?"
Minä: "Täh?"
Opettaja: "Se on Redbeard. Napoleon Redbeard."
Minä: "Redbeard?"
Opettaja: "Hyvä. Jatka vain."

Olen varma, että tämä on käännekohta, jossa menetin uskoni suomalaiseen koululaitokseen, ja tämän jälkeen olen seurannut uskollisesti Tuntemattoman sotilaan Kapteeni Kaarnan unohtumatonta ohjetta Lehdolle: "Oppimiseen ei koskaan olla liian vanhoja. Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta."

Luen, kirjoitan ja kuuntelen englantia nykyään kiitettävästi (paitsi Battlestar Galacticaa, koska ihmiset mumisevat, Edward James Olmos <3, mutta puheesta on hankalaa saada selkoa), kuten tein, jälleen suhteessa, silloinkin. Tänä päivänä englanniksi puhumisessa ei ole muuta ongelmaa kuin että silloin pieni arka poika nostaa päätään. Tilanteen ollessa hallinnassa myös puhuminen on ensiluokkaista. Kuka on vastuussa?

Terroristit. Se on ilmeisesti hyvä selitys, ja Napoleonkin olisi ollut hätää kärsimässä.

QB

9. Saunan takana on halkoja

Pahoittelen syvästi että pari viime viikkoa jäivät väliin. Kirjoittajan blokkini on edelleen aktiivinen, myös muissa jutuissa kuin tässä blogissa, eli minä passiivinen. Yritän jotenkin, jossain välissä, korvata sen jotenkin. En tosin uskalla luvata kesästä mitään, jos pitelee kivoja ilmoja, kuten nyt on.

Tänään pari yksittäistä lyhäriä.

Huonot häviäjät

Ja nyt puhutaan siis peleissä ja leikeissä ja sensellaisissa häviämisestä. Jos vaan on yksinkertaisesti häviäjä, se on voi voi.

On ihan ymmärrettävää, jos lapset ja nuoretkin eivät osaa käsitellä häviämistä, mutta kun aikuinen ihminen paiskoo pelilaudat menemään ja alkaa kiukutella, alkaa haastaa riitaa tai käy käsiksi, on katujyräaika. Ja jos kyseessä oli rahasta pelaaminen, niin ainakin sitä piti tietää mihin lähti mukaan. Jälkipelit ja tappion kalkki kuuluvat peliin kuin peliin, mutta se on aivan eri asia kuin vinkuminen ja tuittuilu. Tiedän ihmisiä, jotka ovat niin huonoja häviäjiä, että jokainen lautapelisessio omien lasten kanssa päättyy itkuun ku aikuinen ihminen saa itkupotkuraivarin ja paiskoo Afrikan tähden seinään kun häviää jälkikasvulleen. On se kilpailuvietti kiva juttu!

Mainostoimistot

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia pari kuuta takaperin, tein periaatepäätöksen, etten koskisi ajankohtaisiin juttuihin, vaan keskittyisin universaaleihin tapauksiin. Nyt on kuitenkin pakko käynnistää katujyrä. Mainokset. Muistan, miten 90-luvulla kirottiin sitä miten huonoja mainoksia televisiosta tulee. Voi kun silloin olisi osattu ennakoida, miten ÄRSYTTÄVIÄ mainoksia seuraavan vuosikymmenen loppupuolella televisiosta tarjoillaan.

Vierivät pantterit: idea on ihan hauska (karkitkin hyviä, ostin pussin ennen kuin olin nähnyt yhtään mainosta, EN OSTA ENÄÄ!) mutta bändin tyypit umpikiristäviä, varsinkin se eniten äänessä oleva kaveri "oikeessa suhteessa, sitä jengi haluu". KATUJYRÄLLÄ YLI!

"Jalkoja särkee": jonkun särkylääkkeen, olisiko aspirinin mainos. "Mut ei mun pää oo kipee, jalkoja särkee". Sanoit sen jo. TYHMÄ! ANSAITSET SEN KIVUN!

Hesen joku kampanjapurilainen: "mamma mia mozarella ja saalami". En mene enää ikinä Hesburgeriin. En milloinkaan tämän auringon alla.

Ja lista on loputon, kaiken maailman mobiiliviihdemainokset olivat vain alkusoitto, eivätkä enää lähellekään ärsyttävimmästä päästä.

Mainostoimistot! Nyt järki käteen! On kovasti vaikeaa saada ihmisten huomio, mutta ei näin. Ei näin!

Hienot biisit

"Kuuntele tän sanat oikein kunnolla, täs on siis upee biisi. Porukka ei tajuu, kuuntele sanat." Joo, hyvä ne onkin kuunnella tässä metelissä, ja ei, ne ei kuitenkaan puhuttelisi juuri mua, vaikka ne tekeekin niin sulle. Tilanteen raivostuttavuutta on vaikea pukea sanoiksi, mutta JOKAINEN tietää sen tyypin, ja sen kappaleen, ja sen tilanteen. Tiedättehän? Tuletteko katujyrän ohjaimiin kanssani?

Hä, vittuileksä?

"Vittuiletsä? Hä, vittuileksä? Mitä? Mitä sä alat vittuilemaan? No miks sitten alat vittuilemaan? Vittuilethan. No tollai vittuilemalla!" Fill in the blanks. You know the drill. Päissään olevilta riidanhaastajilta tämän vielä jotenkin tajuaa, koska joskus on itselläkin känni mennyt pahaan luuppiin, mutta että selvinpäinkin, yli 13-vuotiaana? MITÄ VITTUA?

Vittuile vaan

Hauskan tekstin, varsinkin visuaalisesti kivan, sisältävä paita voi olla hieno ja jopa hauska. "Minulle ei vittuilla"-paita ei ole. Varsinkaan jos se on kuuskytkiloisen kynäniskan päällä. Tosin ilman sitä ei olisi hihityttävää "minulle vittuillaan"-paitaa.

Ei, se ei ole sillai hauskasti omaperäinen, jos sellaisia näkee päivittäin. Juntteja ne on.

Ihmiset, jotka aloittavat

Sellaiset ihmiset, jotka aloittavat asioita. Kuten blogeja. Ihmiset jotka eivät kuitenkaa saata aloittamiaan asioita loppuun, tai jos kyse on jatkuvasta jutusta, pidä edes hiukan sinne päin lupaamiaan asioita. Kuten päivitystahtia. Kuulen katujyrän kaukaista ääntä.

QB

8. Lasiballerina

Saattaa aluksi tuntua siltä, että haukut kohdistuvat tällä kertaa naissukuun ja vaimoihmisiin. Näin ei kuitenkaan ole, joten ennen kuin huudatte seksismiä ja misogyniaa, lukekaa loppuun. Ei sillä, ettäkö sirompi astia jäisi ilman omaa osuuttaan.

Naisilla on sellainen kummallinen tapa täyttää kaikki vaakatasaiset pinnat erilaisilla pienillä tai keskisuurilla, elottomilla esineillä. Veistoksilla, maljakoilla, nukeilla, enkelikoristeilla (tämä saattaa vaatia jonkinlaista uskonnollista näkökulmaa vaikka ei välttämättä vakaumusta, tai sitten ei), matkamuistoilla jonkun muun lomamatkalta, hevosilla (ei oikeilla), "koristeilla" ja "sisustuselementeillä" siitä kammottavasta kaupasta jossa on posliininaamaisia nukkeja, tyynyjä ja koristeltuja löylykauhoja, kivan värisillä ja muotoisilla tyhjillä pulloilla, lasisilla linnuilla ja kuivakukilla. Valokuvakehyksillä, mutta siitä ei oikein voi sanoa mitään kun niissä on usein kavereita ja sukulaisia. Jos vaakapinta on pehmeä, siihen hankitaan tyyny.

Minä pidän koriste-esineistä, paitsi rumista sellaisista. Itselläni on jonkin verran sellaisia (ei siis rumia), ja olisi enemmän jos olisi resursseja. Tässä ei siis sinällään ole ongelmaa. Paitsi tyynyissä. Jotka nekin on ihan kivoja mutta... Lisää aiheesta tyynyt sarjassa Coupling, jaksossa Her Best Friend's Bottom (2x03) tai vaihtoehtoisesti tärkein kohtaus youtubessa: http://www.youtube.com/watch?v=FFuTL4GMD2o

Nythän on niin, että monilla populaarikulttuuria (tahtoo sanoa elokuvat, tv-sarjat, musiikki, sarjakuvat, pelit ja jossain määrin kirjat) harrastavilla on taipumusta hankkia koriste-esineikseen esimerkiksi lempielokuviinsa liittyviä juttuja. Valomiekkareplika voi löytyä sellaisenkin ihmisen kirjahyllystä, joka ei kuulu jedikirkkoon tai vietä aikaansa pyyhkien sipsinmuruja parrastaan Star Warsin expanded universen sisäisiä ristiriitoja foorumeilla sättiessään. Se väki voi muuten muutenkin tukehtua niihin sipseihinsä, olette rasittavia. Esimerkin valomiekkareplikan omistaja taas voi olla kaikin puolin hieno ihminen.

"Vittu miten nörttiä", joku valomiekkareplikaihmisen ystävä puuskahtaa. "Kyllä lähtee naiset välittömästi tästä kämpästä kun tuon näkee", tämä jatkaa. Samaan aikaan kotihyllyssä on kivoja purnukoita, lasisia kissoja ja bonsaipuuruukku, josta ei voi olla aivan varma onko puu elävä, mutta ainakaan se ei hapeta ilmaa. Pariisista ostettiin kiva viisitoistasenttinen eiffeltorni. Yhdessä valittiin. Ei ollut avokin valitsema. "Jätkä laittaa kolmesataa euroa johonkin Turtles-figuuriin? Turhaa!" Omassa vitriinissä on reilulla kahdella sadalla Aalto-maljakkoa, joita ei tietenkään koskaan käytetä maljakoina.

On puhdasta perseilyä nähdä joku asia niin lapsellisena, ettei sitä haukkuessaan huomaa sen olevan täysin rinnasteinen johonkin asiaan jota itse joko pitää tärkeänä tai jonka itselleen sallii miettimättä. Ylemmyydentunto on toki sallittavaa ja jopa suotavaa, mutta kun samalla ummistetaan silmät omalta tilanteelta, tai mikä pahempaa, perustellaan sitä jollain täysin ristiriitaisella selityksellä, ollaan heikoilla. "Joo, mutta mulla on sentään..." ei kelpaa. "No ne nyt on ihan normaaleja" ei kelpaa. "Ne on sentään oikeasti arvokkaita" ei kelpaa, juurihan suuren hinnan maksaminen oli tyhmää. "No mutta ne ei sentään ole tuommosia lapsellisia" on kaikista pahin. Ei ne pronssiset egyptiläisveistoskopiot ja lahjatavarakaupan puinen ristinolla tee sinusta yhtään aikuisempaa. Eikä varsinkaan vertauksen esille tuominen. Perkele.

Miksi ihmeessä aloitin "naisilla on sellainen kummallinen tapa", jos kerran koko teksti käsittelee yleensä koriste-esineitä hyllyssä, sukupuolesta riippumatta? Niin kovin, kovin usein ilmiötä arvosteleva ihminen asuu naisen kanssa, ja päättää vain osittain oman kotinsa hyllyjen esineistöstä. Teenkin nyt villin oletuksen! Kyse on puhtaasti kateudesta, kun joku (asui Optimus Primen hyllyynsä ostanut sitten naisen kanssa tai ei) saa täyttää hyllyjään asioilla joista pitää. Minuakin harmittaisi, jos omassa hyllyssä olisi vanhoja kahvipannuja, vaikka en niitä voi sietää.

Minun tasaisilla pinnoillani on mm. tyhjä sininen lasipullo (siinä on joskus joku kasvi, mutta harvoin), Pariisista mukaan kopattu vaaksan mittainen Notre Damen gargoyle-patsas, Sormusten herran Argonath-kirjatuet joiden molempien käsi on poikki (halutaan ostaa ehjät) putoamisen seurauksena, ja Halo 3 Legendary Editionin Master Chief -kypärä. Minulla ei ole Xbox360:tä. Tämä teksti oli paskaa, mutta niin olen minäkin, ja niin olet sinäkin. Kieri siinä. Minä kierin kirjoittajan blokissa.

QB

7. Sivuraiteella tasapainottelua

Vappu verotti. Viime torstain tekstin kirjoittaminen siirtyi ensin lauantaille, ja sitä myöten tälle viikolle. Nyt oli siis ensimmäinen väliin jäänyt viikko. Toivottavasti ei tule tavaksi. Varsinkin, kun tällä kertaa haukunnan kohteena oleva asia oli itselle ajankohtaista viime viikolla.

Joukkoliikenne. Junat. Nykypäivän pimeitä paikkoja, joissa pieni ihminen kohtaa nimettömiä kauhuja ja huomaa mielenterveytensä valuvan hiekan lailla sormien välistä. Itse Lovecraft olisi rakentanut sanoillaan junaradan hulluuden vuorille, jos olisi matkustanut enemmän suomalaisilla junavuoroilla.

Edes rautatieyhtiön kivimiehet eivät pystyisi matkustamaan stoalaisella tyyneydellä, ja vaikka ilmiö onkin pahimmillaan pääkaupunkiseudun paikallisjunissa, eivät kaukojunavuorotkaan ole täysin turvassa. On muutama ihmisryhmä, joita varten pitäisi olla oma häkkivaunu. Apinat heitelköön toisiaan kakalla. Jokaiseen junaan voitaisiin nimittää lisäksi Salamakonnari, sähköpiiskalla varustettu konduktööri. Salamakonnari voisi raippoa häkeissään temmeltäviä b-luokan kansalaisia aina kun näiden toiminta alkaisi lähteä hanskasta, tai vaikka ihan muuten vain. "Pelote säilyy", perusteli kalapuikkoviiksiensä takaa puhuva Repomies tv-sarjassa Pasila. Hyvä ohje on se.

Minkälaiset ihmiset sitten laitettaisiin häkkivaunuun sähköpiiskoilla ohjaten, ja miksi?

Juttuseuraa hakevat humalaiset

Asiat ja aiheet vaihtelevat, mutta yhteistä on olla hiukan jyrkemmin jotain mieltä kuin allekirjoittanut. Oli se sitten pientä ihmistä huijaavat kasvottomat herrat ja yhtiöt ja valtio, ruoan hinta tai "noi tytöt tuolla". Jos pyydät kohteliaasti painumaan vittuun, "en mä millään pahalla, tässä vaan tutustun". Jos vaieten välttelet, olet kohta paras kaveri ja "ymmärrät niin hyvin". Ja jos henkilökunta huomauttaa jotakin, vaihdetaan paikkaa, ollaan viisi minuuttia hiljaa, ja aletaan sama asia alusta lähimmälle vieressä istuvalle. Yleensä aloittaen, "mä kaikessa rauhassa yritin..."
Saatana.

Keski-ikäiset, usein laivalta takaisin maakuntaan palaavat, todennäköisesti humalaiset naisporukat

Voi sitä metelin määrää! Nyt ollaan niin nuorekkaita ja poissa kotoa ja humalassa ja meillä on niin hauskaa, ettekö te ihmiset nyt tajua? Häiriköinti samantyyppistä kuin yllä, paitsi kovaäänisempää, ja yleisten mukayhteiskunnallisten asioiden sijasta joko tämän työporukan alaan liittyvää tai sitten hihihi-pikkutuhmaa. Myötähäpeän määrä on suunnaton!

Teinit

Enkä viittaa tässä ikään, vaikka se yleensä korreloikin. Vittu vittu vittu perkele, vittu saatana. Isoa ääntä. Kälätystä. Täydellistä kanssamatkustajien huomioonottamattomuutta. Parasta on paikallisjunissa, joissa nämä vätykset saattavat istua viereen. Ja niiden syliin istuu muita. Ja sitten aletaan kiehnata tai tapella tai pyöriä tai retkottaa. Hei, minäkin olen tässä! "Ja toi yks vaan tuijottaa ikkunasta." No älä vitussa, kun toinen vaihtoehto on katsella teitä.

Puhelimeen puhujat

Tavallisessa puhumisessa ei ole mitään vikaa. Osa ihmisistä kuitenkin puhuu puhelimeensa niin kovalla äänellä, että jopa toisesta päästä vaunua puheensorinan yli on kuultavissa. Tai tyhjässä vaunussa puhutaan selkeästi hyvin korotetulla äänellä, vaikka puhelimen välityksellä ei ole käynnissä riitatilanne. Turpa kiinni nyt!

Toinen puhelinraiskaajaryhmä on (usein yllä olevassa teinisakissa) se joka riitelee puhelimen välityksellä, yleensä parisuhteensa toisen osapuolen kanssa. Ei, sun ei tarvitse karjua sinne puhelimeen. Sulje se. Karju kotona. Vittu saatana!


Useisiin näistä ongelmaryhmistä liittyy vielä olennaisena osana haju. Oli se sitten liikaa hajuvettä (naisryhmät), vanha viina (humalaiset), kakstahtigaso (teinit) tai kateus (puhelimeen huutajat, niillä on varmasti uudempi luuri kuin minulla). Aina voi katsoa toiseen suuntaan. Näin joukkoliikenteessä rasitukseen joutuvat aisteista haju, kuulo ja tunto (vieressä istuvasta), ja matkasta suuhun jää paskan maku. Lisäksi intercityissä ilmeisesti vuotaa vessa luvattoman usein, ainakin voimakkaasta kusenhajusta päätellen. Itse olen oikeutettu alennushintaiseen lippuun, mutta jos matkasta tarvitsisi maksaa täysi hinta, en miettisi kovin pitkään kulkeako julkisella vai omalla autolla. Matkustusmukavuus, vaikka ei itse tarvitsekaan ajaa ja voisi vaikka nukkua ellei kakaroitten meteli olisi niin järkyttävä ettei edes kuulokkeista soljuva mielimusiikki sitä onnistu peittämään, on niin perseestä ettei oikein voi enää puhua mukavuudesta, ja hinta kallis. Dna on halpaa, kun totalitäärinen maailmanvaltio alkaa nipsutella sukulinjoja poikki keisarinvaltani alla.

Soramontulle kuljettaminen on helppoa. Häiriköt ovat jo valmiiksi junissa.

QB

6. Ooppera parkista ja kaksi sokeripalaa

1337. Eliittiä. Jumalauta että kiristää. Kaikenlainen "minä tiedän paremmin kuin te, näin tämä kuuluu olla, ette vaan tajua". Siis se, kun inistään että teetä ei tule makeuttaa, kahvi juodaan mustana ja jääpala viskissä on rienausta. Se, kun käydään oopperassa vain, jotta voi puhua hienoja sanoja joiden tarkoituksesta ei itsekään ole aivan varma, samalla kun nyplää huiviaan ja jättää punkkunsa juomatta, ei siksi että se olisi pahaa, vaan koska ei oikeastaan edes tykkää punkusta, mutta se niinkuin kuului tilanteeseen se lasi. Ja toisaalta taas se, että ei käydä oopperassa, koska oopperassa käy vain huivikaulaisia punkunlitkijöitä. Se, kun ei ymmärretä sanan tarkoitusta ja katsotaan se syyksi unohtaa kaikki mitä sanan käyttäjä sanoi ja tuomita tämä elitistinä. Se, kun ei osata keskustella asioista, koska asiat ovat liian elitistisiä tai liian rahvaanomaisia. Eli kummatkin ääripäät, kun ihmiset rajaavat toisiaan ja tekemisiään sen mukaan, onko se tai vaikuttaako se hienolta.

Minulla on etulyöntiasema. Olen parempi kuin suuri osa teistä, olen fiksumpi ja kirkkaampaa eliittiä kuin moni teistä. En siksi että minulla on blogi, helvetti sentään. En siksi että tiedän mitä tarkoittaa hypernyymi, enkä siksi että kävisin oopperassa jos joskus saisin aikaiseksi. Olen yläpuolellanne yhdestä hyvin yksinkertaisesta syystä. Olen lukenut Alastalon salissa. Volter Kilven tarjoaman Via Dolorosan suorittaminen oikeuttaa katsomaan pitkin nenänvartta, potkimaan maassa makaavaa, sylkemään selkään ja kusemaan parvekkeelta alhaalla olevan rahvaan päälle. Olen elitisti, ja oman tuhoni arkkitehti.

Kirjat voidaan jakaa karkeasti ottaen kolmeen ryhmään: niihin, joita ei kannata lukea, niihin, jotka kannattaa lukea koska ne ovat hyviä, ja niihin, jotka kannattaa lukea jostain muusta syystä. Alastalon sali ei missään nimessä kuulu keskimmäiseen kategoriaan, mutta kahdesta muusta en ole vielä päässyt tyydyttävään lopputulokseen. Jotta tästä ei tulisi kirja-arvostelu, jota en tästä halua tulevan, yritän kertoa asian näin: kirja ei ole hirveää paskaa, mutta että klassikko, arvostettu, tärkeä teos? Viimeisen voi juuri ja juuri allekirjoittaa siinä, että se on tärkeä, koska se on tärkeä. Hieman samalla tavalla kuin moni julkkis on julkkis koska on julkkis.

Kaikki tietävät kirjasta luvun, jossa valitaan piippua hyllyltä 70 sivun ajan. Kuvaus on sinällään väärä, että lähellekään kaikkea 70 sivusta, jotka luku toki kestää, ei käytetä piipun valitsemiseen. Sivussa tuumaillaan yhtä sun toista, muun muassa sitä miten eräskin piippu alunperin hankittiin Tukholmasta, ja uskaltaisinkin väittää, että piipun valitsemiseen käytetään yhteensä korkeintaan 15 sivua pitkin lukua. Ironisesti kirjan paras ja ehdottomasti sujuvin osa on luku, joka on kokonaisuudessaan irrallinen, hahmon kertoma tarina.

On kuitenkin törkeää elitisteilyä väittää, että kirja olisi mestariteos tai hyvää kirjallisuutta. Verrokkina voisi käyttää toista ääripäätä, Da Vinci -koodia. Luvattoman paljon kehuttu ja kohuttu kirja oli lopulta hävettävän kevyttä, mautonta huttua, jonka mullistavat ja maailman vääryyksiä paljastavat salaisuudet eivät olleetkaan uusia tai edes salaisuuksia. Tulee aina vähän nolo olo, kun kuulee ihmisten selittävän, miten he ainakin uskovat "miten niitä salailuja on ja miten se kirja on varmaan aika pitkälti totta". Ja lentokerosiini ei sulata teräsrakenteita, ne tornit oli pakko räjäyttää! Ajan henki on toki hektinen ja mystiikasta vieraantunut, mutta uskottaisiin nyt mieluummin vaikka tonttuihin kuin naurettaviin salaliittoteorioihin, joissa edes oma sisäinen logiikka ei kanna kovin pitkälle.

Luin Alastalon salin lähinnä samasta syystä kuin katson salaliittoteoriafilmejä (nopeasti mieleen tulevat Loose Chance ja Zeitgeist): haluan tietää mille nauraa ja mitä arvostella. Alastalon salin kanssa oli toki vielä sekin aspekti, että halusin löytää siitä sen jonkin, minkä takia sitä kehutaan. Olen aika varma, että suurin osa kehujista ei ole koskaan sitä kokonaisuudessaan lukenut, vaan kyse on puhtaasta "sen on pakko olla hyvä, koska se on klassikko, ja minä tiedän"-elitismistä. "Yhtä ajankohtainen kuin aina" my ass! Te ihmiset saatte mut voimaan pahoin!

Mutta niin saavat tosiaan myöskin ihmiset, jotka eivät avaa kirjaa, koska "se on semmosten elitistien märkä päiväuni". Ei kirjasta, oopperasta, teestä tai tv-sarjasta voi tehdä oletuksia sen perusteella, että joku ihmisryhmä tykkää siitä. Pakko siitä ei ole tykätä tai edes kiinnostua, mutta joskus ne voivat yllättää. Kerron nyt: ei, Alastalon sali ei yllättänyt. Mutta tämän havaitsemiseksi se piti itse lukea. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että sen olisi lukenut joku jonka mielipiteisiin ja makuun voi luottaa, mutta tosiasia on, että Volter Kilven teosta ei ole lukenut edes kustantaja, niin paljon kirjoitus- ja muut virheet lisääntyivät loppua kohden. Saatika kukaan oikea ihminen. Suomen kirjallisuus- ja kulttuuriväki kilvan lainailee toisiaan ja tuntee olevansa parempi kuin muut koska tietää nää jutut, kun taas rahvas voi pahoin ja tuntee olevansa parempi kuin elitistit koska ne luulee tietävänsä nää jutut. Lopulta kaikki munapäät ovat vain samaa harmaata massaa ja voisivat syödä soraa.

Elitistit ja puristit, jotka pääasiassa ovat saman ilmiön eri muotoja, ovat väsyttäviä. Niin ovat myös ihmiset, jotka kuvittelevat että kaikki mistä "elitistit" pitävät tai esittävät pitävänsä on silkkaa roskaa. Haistakaa molemmat ihmisryhmät paska.

Alastalon salissa puhutaan parkista. Voit sen vaikka tarkistaa. Juodaan totia ja kryssäillään Kivivedellä. Unelmoidaan Hullista, Välimerestä ja Siviän silmistä. 800 sivua myöhemmin tiedän tämän. Olen parempi kuin juuri kukaan teistä, ja tiedän tämän. Olen lukenut Alastalon salissa.

QB

5. It socks ass!

Pesin tänään pyykkiä. Reilut kahdeksan tuntia joista noin kuusi kahdella koneella. Se tekee n. 14 konetyötuntia. Joka taas tekee viisi koneellista. Jos ei aleta räyhäämään paskoista, pyykkituvan yhteiskäyttöön soveltumattomista pyykkikoneista joiden ohjelma-aika on jotain reilun kahden tunnin ja reilun kolmen tunnin väliltä, vaihdellen, voidaan piiskata paskoja ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää pyykkitupia, pyykkikoneita tai oikeastaan mitään muutakaan, mikä liittyy yhteiskäyttöisiin taloudenhoidollisiin tiloihin tai laitteisiin.

Taloyhtiössämme on n. 50 soluasuntoa, joissa on kahdesta kolmeen solua per asunto, ja pyykkituvassa on tosiaan kaksi kotitalouskäyttöön suunniteltua ainakin kotimaisomisteista jos ei -valmisteista pyykkikonetta. Varaaminen hoidetaan tuntikohtaisella listalla, konekohtaisesti. Ei valitettavaa. Ongelma on se, että vaikka tämä toimi edellisten, vanhojen teollisuuskokoisten koneiden kanssa joiden ohjelmat kestivät 35 minuutista melkein tuntiin, tämä ei toimi koneiden kanssa, joiden pesuaika vaihtelee reilusta kahdesta tunnista melkein kolmeen ja puoleen. Kaikki olisi kuitenkin hallittavissa pienellä ärsytyksellä, ellei suurin osa tilaa ja laitteita käyttävistä olisi tumpeloita vätyksiä.

Lähes jokainen pyykkikeikkani (n. kahden viikon välein) alkaa sillä, että pesen molempien koneiden pesuainesyötön. Kaukalot on helppo erottaa toisistaan, mutta siitä huolimatta huuhteluainelokerossa on kerta toisensa jälkeen paakkuuntunutta pesuainetta. Pesuainevalumia on pitkin koneita. Haistakaa mursut paska!

Ilmeisesti myöskään kuivausrummun suodatinta ei puhdista kukaan muu kuin minä. Tämänpäiväisestä nukasta olisi voinut tehdä paidan. Kokonaisen, ja todennäköisesti painatuksella. "Yksittäistapaus", olisi lukenut minulla. Tai ehkä "Se ei ole aukko, ennen kuin pystymme itse varmistamaan että se on aukko". Käytän samaa doktriinia naisten kanssa, eikä pankkipalveluitani tarjota kalevalaisittain.

Noh. Vittu. Kun pyykit oli pyykätty, ja tuli aika keksiä iltatekemistä, ja kaverilla tupaantulijaiset, ja sitten ne saatanan sukat! Mikä perkele siinä on että nykyään ei saa sukkia, jotka kestäisivät ehjänä kaksi käyttökertaa? Tai *GASP* kolme! Köyhän opiskelijan varastoista ei löytynyt yhtään kokonaista sukkaparia, jonka pohjat eivät olisi olleet rei'illä (kerron itsestäni enemmän kuin pitäisi, kaverit, mutta haistakaa paska, syytän sukkavalmistajia!).

Mikä hitto siinä on, etteivät ne voi kestää? Kantapäät riekaleina välittömästi. Kaikille elämättömille olmeille tiedoksi, vaihdan sukat päivittäin. Ei, ne eivät syövy.

Tämän lisäksi, en käytä juurikaan urheilusukkia, mutta sen mitä käytän, tummia. Voisiko joku keksiä sellaisen urheilusukan, mitkä jalasta poistaessa ei jalkapohjissa ole jälleen aineistoa t-paidan teettämiseen? T-paidassa lukisi "vittuile vaan, saunan takana on metsä" ja takana "täällä on se metsä". Vituttaa kun suihkussa huomaa jälleen kerran ritilän olevan tukossa pienistä sukan osista.

Sukat, siis. Joku pesukonevalmistaja selitti, miten sukkien katoaminen pesukoneiden syövereihin on mahdotonta, koska pesukoneiden rumpujen reiät ovat niin pieniä. Haistakaa tekin vaan pitkä saatana! Mihin ne mun sukkieni parit sitten katoavat? Pyykkikorista nostelen sukat (ja muut pyykit) muovipussiin, jolla kannan aineiston pesutupaan. Pesutuvan kaakelointi on vaaleaa, joten muovipussista koneeseen nostaessa putoavat sukat näkyisivät varmasti. Koneen pyörittyä sama rituaali toistuu toisinpäin, paitsi että kun lähteenä oli pyykkikori, kohteena onkin nyt pyykiteline (tai no, aika usein kuivausrumpu samassa tilassa, jonka jälkeen se pussi, jonka jälkeen vaatekaappi). Vaihtoehdot ovat, että ne teidän helvetisti liian pienet rumpujen reikänne imevät niitä sukkien pareja, tai sitten huoneistoni nurkat ovat täynnä muovipussista vaatekaappiin tai pyykkikorista muovikassiin matkalla olleita, ohimennen pudonneita sukkia.

Imuroin turhan harvoin, mutta olen varma, että nurkissa oleviin pölykoiriin ei silti piiloudu kokonaisia, tummia sukkia.

Pareja ei silti löydy. Ja perkele, myös ne ihmiset jotka kutsuvat pölykoiria villakoiriksi, saisi piiskata. Villakoirat on puudeleita, semmotteita, tiiätte kyllä. Mikä teitä vaivaa?

Takaisin ruotuun. Pyykit, perkele.

Onneksi seuraavaan pyykkipäivään on taas se pari viikkoa. Pesin tällä kertaa koko pyykkikorin tyhjäksi, toisin kuin yleensä, kun yritän teemoittaa pyykkipäiviä, kuten "tänään vaatteita" tai "tänään lakanat ja pyyhkeet". Eipä sitä toisaalta paljon muita kategorioita olekaan. Mutta ehkä nyt pystyn lykkäämään uskonmenetystä ihmiskuntaan jopa kolmella viikolla, kahden sijaan. Sillä kansa, joka ei osaa käyttäytyä pyykkituvassa, tai sijoittaa pesuaineita saatana omiiin lokeroihinsa (niitä on oikeasti kolme, esipesu, pesu, huuhtelu, ne on tarkkaan merkitty, jumalauta!), ei tule koskaan pääsemään tähtiin.

Jalassani on sukat. Ne ovat ihme kyllä samaa paria, mutta molemmissa on reikä. Toisessa kaksi.

QB

P.S. Kukaan ei ole uskaltanut kommentoida. Pahoittelen jos annoin sen kuvan, ettei kommentointi ole tervetullutta (vaikka olettekin jonon ensimmäisiä, jos teette sen!), koska se on. Tarkoitukseni oli sanoa, että jos puhutte tyhmiä, niin tyhmiin kommentteihin tulee tyhmiä kommentteja. Tiedätte jutun.

Lisäksi, sain palautetta samankaltaisuudesta Eniten vituttaa kaikki -blogin kanssa. En ollut tutustunut tuotteeseen ennen, mutta myönnän samankaltaisuuden, nyt kun olen. Great minds think alike. En usko että intternet vuotaa yli, vaikka molemmat sisällymme samaan aikaan.

4. Banjonsoittaja popliinipukuinen

Minut on kirottu. On kaksi laitetta, joiden kanssa en tule toimeen: polkupyörät ja printterit. Polkupyörät, jotka ovat näytelleet minkäänlaista roolia elämässäni, ovat järjestään viimeistään kahden viikon omistuksen jälkeen sanoneet virheettömän yhteistyösopimuksen irti.

Sen jälkeen ne ovat näytelleet pelkästään Hamletin roolia, ja toimineet yhtä luotettavasti.

Printterit sen sijaan aistivat läsnäoloni. Tulostimet, jotka muuten toimivat täysin oikein ja tasaisesti, alkavat yskiä ollessani samassa tilassa. Kaikkein pahin on luonnollisesti omani, jossa on kyllä muitakin ongelmia kuin minä. Sille pitää syöttää käsin papereita. Yli kahden paperin tulostaminen on siis aina Projekti. Tässä voi miettiä, kuinka paljon jaksaa kiinnostaa taistella windowsin perseilevän tulostushallinnan kanssa kun jo printteri tekee mitä lystää.

Nyt on kuitenkin huomattava, että vuorovaikutus näiden kahden, elottoman laitetyypin kanssa on vähintäänkin yksisuuntaista, eikä niitä voi kouluttaa toimimaan paremmin. Niille huutaminen tai niiden uhkailu on myöskin kyseenalaista tuloksiltaan, vaikka on sanottava että oma tulostimeni toimi huomattavasti kiltimmin paiskattuani sen lattiaan. Niiden haukkuminen pelottaa korkeintaan naapureita.

Toisin on kun kyseessä ovat tyynynpurijat, jotka käyttävät sanaa "meikämandoliino". Anteeksi, mitä vittua? Joo joo, meikäläinen -> meikämanne -> meikämandoliino, tai jotain yhtä älytöntä. Imekää nepparia! Meikä-vitun-mandoliino? Se ei ole lyhyt tapa ilmoittaa puhuvansa itsestään. Se ei ole nokkela eikä kekseliäs. Se ei ole hauska. Se on ihan vitun typerä! Miten olisi "minä"? "Mä"? "Mää", "meikä" tai auta armias, "meitsi"? Jopa joku "meikämantsi" olisi vähemmän typerä! Haaste: kaikki alkavat käyttää itsestään nimitystä "meikäbanjoliino". Pyydän tätä hartaasti.

"Meikämandoliinosta" saisi paremman enää sillä, että siitä tehtäisiin tanssibiisi (Pyydän tätäkin hartaasti: älkää.), mieluusti sellainen oikein nopea mitä on sinällään kiva tampata, ja sitten otetaan todellisuudesta vieraantunut parivaljakko tanssimaan sinne tanssilattialle hitaita muiden joukkoon. Tiedättehän, se niin ihkusti toisiaan fanittava pari, joka on niin lutunen ja niin romantillinen ku ne vaan tanssii hitaita eikä näe muita ku toisensa vaikka ympärillä muut junttaa menemään uhkaavan tasaiseen bassojytkeeseen. Niin, juuri se pari, joka välillä päättää pyöräyttää toisiaan satunnaiseen suuntaan ilman mitään kontrollia, törmäillä toisiin ilmeisen huomaamattaan, tai tanssia itsensä selkeästi keskenään tanssivien ihmisten väliin. Sellainen pari kun tanssisi lutuisesti hidastaan muiden ihmisten yli muun baarin yrittäessä polkea itsensä alakertaan, ja vokaaliraidalla geneerinen naisääni toistelisi sanaa "meikämandoliino", aijai! Se se vasta olisi perseestä!

Kaikenkaikkiaan vähämieliset voisi poistaa tanssilattialta, tai opettaa ihmisille toisten huomioon ottamista. No en vittu puhu normaalista liikkeestä tanssilattialla, tai tanssivien ihmisten massan luonnollisesta elämisestä, saatana! Kaikki "minä tanssin tässä, ja tästä, ja jos joku on edessä niin tanssin yli"-olennot saisi ajaa katujyrällä littuun, vittu! Enkä mä tosiaan puhu nyt mistään normaalista törmäämisestä, mitä seuraa takaisin väistäminen, vaan sellaisesta jatkuvan paineen lisäämisestä, kuin olisin seinä johon voi nojata, tai että jos oikein nojaa ja työntää, ehkä mä annan periksi. Voi toki olla, että mä olen vaan niin mitätön, että olen törmäilyn kohteena useammin kuin muut, mutta rohkenen epäillä. En väistele katsetta varsinaisesti helposti. Enkä muuten vittu anna periksi.

Täällä on saatana muitakin ihmisiä! Touko-Poukoa lainatakseni (ulkomuistista), "ei täällä voi olla miten vaan".

Niin, sanaa "meikämandoliino" käyttäviä ja niitä, jotka eivät osaa käyttäytyä tanssilattialla, voi haukkua, eikä ensimmäisenä tule mieleen, että "taas se huutaa esineille, eli puhuu itsekseen". Nyt tulee ensimmäisenä mieleen että "taas se huutaa nettiblogiin jota kukaan ei lue. eli puhuu itsekseen". Mutta jos nyt tehdään niin, että jokainen laittaa valitsemaansa musiikkilaitteeseen (koneen mediasoitin, mp3-soitin, cd-soitin, vinyylipyöritin) soimaan ensin Hectorin Mandoliinimiehen, ja joko kylpee itsetyytyväisyydessä siitä ettei käytä sanaa "meikämandoliino" tai piiskaa itseään piikkilangalla jos käyttää. Tämän jälkeen laittaa soimaan Juicen Bluesia Pieksämäen asemalla, ja miettii sen koko 16 minuutin ajan, että voisiko aikaansa käyttää johonkin muuhunkin? Kuten esimerkiksi siihen että keksii vitun tyhmiä tapoja ilmaista puhuvansa itsestään, tai siihen että miettii, miten ihmeessä muistaa seuraavalla kerralla sanoa sanan "minä" sijasta "meikäbanjoliino".

En pahoittele tekstin punaisen langan puutetta ja typeriä aiheita. Tekosyynä käytän sitä että päivä (ja pari edellistä) on ollut ihan uskomatonta paskaa, mutta aiheet eivät varsinaisesti sovi haukun kohteiksi, jos nyt yleistä epäoikeudenmukaisuutta ei lasketa. Niin että haistakaa paska, teksti oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

QB

3. "Voitsä hakee", teetä ja sympatianpuute

Alkuperäinen ideani oli, että tekisin merkinnän viikoittain (noin torstaina) tai ehkä kahdesti jos asiaa on, mutta ensimmäisellä yrittämällä ei päästy tämän pidemmälle ennen kuin oli pakko taas huutaa. Niinkuin sillä olisi väliä. No, saan ainakin pitää lomaa sitten joskus tästäkin, ihan hyvällä omallatunnolla.

Juon mielelläni teetä. Itse asiassa opin kahvin juonnin vasta pari vuotta sitten, ja joinkin suhteellisen aktiivisesti puolisentoista vuotta. Pidin siitä. Närästys käski lopulta lopettamaan, ja palasin teen pariin. No, pikkujuttu, ja näitä sattuu. Taito on nyt olemassa, joten voin silloin tällöin juodakin sen kupillisen vahvempaa kofeiinia, kunhan en aloita sillä aamua.

Olen lähtöisin pieneltä, siinä viiden tuhannen asukkaan paikkakunnalta. Tarkempaa väkilukua en ole tarkastanut vuosiin. En asu kotikonnussa enää, mutta vierailen silloin tällöin katsomassa vanhempia ja pienempiä sisaruksia, jotka yhä asuvat. Muutamaa viikkoa takaperin keitin vanhan kotitaloni keittiössä vettä vedenkeittimellä, joka kuulostaa voimalaitokselta, mutta on muuten kaikin puolin mukavampi laite kuin omani. Teepussi (joo, puristit voi nielaista kielensä ja pitää turpansa kiinni, käytän siinä myös makeutusainetta, samoin kuin kahvissa, johon lisään myös maitoa) oli pahvisen laatikkonsa viimeinen, ja aloin etsiä jätepaperikasaa. Löysin, mutta minua estettiin.
"Laita roskiin", rakas äitikultani ohjeisti, johon en voinut olla räjähtämättä.

Tässä vaiheessa lienisi selvyyden vuoksi syytä haukkua hippejä, mutta jätän sen toiseen kertaan. Lyhyesti: kierrätys = good. Hippien pamputtaminen = myös good.

Kävi ilmi, ettei kunnan kierrätyspisteessä ole pahvikeräystä lainkaan, ja paperikeräys on sitä mallia, joka on vain lehdille, ja muulle ohuelle paperille. MITÄ VITTUA? Tai tarkemmin, taisin olla sanaton. Toivon, että kyseessä on Suomen mittapuulla yksittäistapaus, ja siis sellainen jota sana oikeasti tarkoittaa, ei sellainen joista on ollut viime päivinä puhetta mediassa.

On toki sanottava, että mainitun kunnan mainittu keräyspiste on suurehkosta koostaan huolimatta säälittävä näky, sillä niinä kertoina kun sinne olen jotain viime vuosina vienyt, se on ollut kipeän tyhjennyksen tarpeessa, sellaisessa, ettei sitä selvästikään ole tapahtunut viime viikkoina. Haistakaa vaan kaikki paska! Myös ne jotka sitä käyttävät, ihan vain jotta balanssi olisi kohdillaan ja ettei asiasta päättävillä olisi yksinäistä.

Kuten yltä käy ilmi, asia ei ole varsinaisesti tänään ajankohtainen. Syy uuteen kirjoitukseen oli äskeinen kauppakäyntini. Hain pullon kolaa, sitä miehille mainostettua. Sitä siksi että pidän siitä, en siksi että sitä mainostetaan miehille, koska esim. nyt televisiossa pyörivä kevytkaljamainos miehille narisuttaa takahampaita, aivan kuten kaikki muukin mainostaminen mikä perustuu siihen että "kyllä nyt ÄIJÄNKIN kelpaa!" A-luokan lihansyöjät voi vetää pipon päähänsä. Mulla on semmonen sopimus jyrsijöitten kanssa että mä en aja niitten autoo eikä ne juo mun viinoja. SAATANA! Niin, pullon kolaa siis, ja paketin voileipärasvaa.

Lähikauppani on sitä kokoa, että se on sunnuntaisinkin auki, ja sellaisella paikalla, jossa lapset ja muut laitapuolenkulkijat ja huonot ihmiset hengaavat. Eivät pelkästään näin perjantai-iltaisin, vaan lähinnä aina. Olen huomannut parhaaksi tavaksi tällaisissa paikoissa pitää katseen tiukasti kolme astetta horisonttilinjan yläpuolella suoraan edessä, leuan kohti omia varpaita ja käynnin ripeänä. Yleensä se toimii. Silloin tällöin kauhu kouraisee munaskuita kun tajuaa, että joku lähistöllä yrittää kiinnittää huomiota.

"Voitsä hakee?" En muuttanut kävelyasentoani tai vauhtiani, tai mitään muutakaan. "Hei, voitsä hakee", pyyntö toistui, ja silmäkulmastani näin pienehkön massan lähestyvän itseäni. Ennen kuin jälkimmäinen lause oli ohi, olin kääntänyt katseeni lähestyvään olentoon, ja huomasin henkilön siinä viisitoistavuotiaaksi nuoreksi pitkätukaksi. "Mä sanoin etten voi", vastasi Juice pyyntöön tehdä laulu kappaleessan Dokumentti. Itse tyydyin lyhyeeseen sanaan "en" ja johonkin, josta en ollut itsekään aivan varma oliko se hymy vai äänetön naurahdus. Välittömästi käännettyäni katseeni takaisin kaupan ovenkahvaan kaverin sinänsä kohtelias lähestyminen alkoi kuitenkin suunnattomasti risoa. Ei siksi että se tehtiin, vaan siksi MITEN se tehtiin.

Kysymyksestä on helppo päätellä, että kaupasta olisi tarkoitus noutaa selkeästi alaikäisille junnuille jotakin. Omista vastaavista vuosistani on jonkin verran aikaa (ja silloinkaan ei koskaan kärkytty ostarilla, vaan pyydettiin kaverin isoveljeä tai vanhempaa kaveria kuormajuhdaksi, joka varmasti johtui siitä että mainitussa pikkukylässä kaikki tuntevat kaikki, mutta se ei kuulu tähän) enkä ole välttämättä mukana siinä, miten nämä jutut toimivat nykyään, mutta Carlos Santtaana! En minä voi tietää, mitä te haluatte mun hakevan! Ja mun mielestäni se pitäisi olla ihan ensisijainen asia mitä ilmoitetaan. Se ei myöskään olisi ongelmallista lisätä kysymykseen: "voitsä hakee kaljaa" tai "röökiä, voitsä hakee" kertoisi heti missä mennään. Sinälläänhän tällä ei ole väliä, koska en kuitenkaan hakisi, mutta hypoteettisessa tilanteessa sillä on! Laillisuus on eri asia, mutta noin moraalisesti ajatellen voisin kaljaa hakeakin jonkun pullon kaksi jossain tapauksessa, tupakkaa en missään tilanteessa. Myönnän että olen asian kanssa jokseenkin kaksinaismoralistinen, mutta imekää siitä! Mulla lienee siihen pääni sisäisesti oikeus.

Että nyt vähän puhtia siihen. Kello oli puoli yhdeksän, joten on hyvinkin mahdollista, että se mitä ikinä olikin tarve saada, voi jäädä tältä illalta saamatta. Tosin, kun ajattelee muita lähistöllä notkuvia, tuskin jää. Jos ovat vielä siinä kunnossa, että niille myydään.

Voisin tehdä testin, ihan vain jotta saisin hämmennettyä väkeä. Luulen että kaveri saattaisi mennä hiukan lukkoon, jos menisinkin ensi perjantaina samaan aikaan pyytämään siltä että "voitsä hakee". Paketin teetähän mä vaan haluaisin, mutta ei se sitä tietäisi. Ja paketin kierrättäisin asianmukaisesti. Vittu teidän kanssanne.

QB

2. Viinan hinnasta, lasinsiruista ja yleisestä tahmaisuudesta

Tämän blogin maanollakohta oli parikymmentä kiloa lasimurskaa. Se useamman kymmenen entisen oluttuopin tuottama jäte oli levitetty keskikokoisen nuorisojuottolan tanssilattialle, tanssilattian ympärille ja lähimpiin nurkkiin. Tanssilattialla mellastavan apinalauman rytmisen sätkinnän ja tasaisen jalkojen siirtelyn vuoksi sirpaleet ajautuivat pikku hiljaa kuin valtameren pohjahiekka ikään pois parketilta, joten pääasiassa niitä oli enemmän tanssilattian ulkopuolella kuin reunojen sisällä. Tasaiseen tahtiin kuuluvien mossahtavien poks-äänien suunta kuitenkin paljasti lähteen.

"Silloin kun minä olin nuori" ei tässä tapauksessa tarkoita sitä, että nauraisin sille, miten ikätoverini olivat baari-ikään tullessaan fiksumpia kuin nykyiset yöllisten kerhotilojen uudet vierailijat, päin vastoin. Viittaan nimenomaan siihen aikaan, sillä nähtävästi iällä ei asian kanssa ole merkitystä (päätellen siitä, että ilmiö on nähdäkseni yhtä yleistä oli tiskihuoneen ikäjakauma sitten missä päin nuoria tai nuoria aikuisia tahansa). Siitäkin huolimatta: "kun minä olin nuori", tykättiin juoda viinaa. Viinaksi tässä lasketaan kaikki jossa alkoholia on tarkoituksella enemmän kuin käyneessä ruisleivässä: olut ja makeammat vastikkeet, drinkit, kukonhännät ja sensellaiset. Nykyään ei ilmeisesti tykätä, mikä ehkä kansanterveyden kannalta on hyvä, mutta ei varsinaisesti paranna baarikäytöstä. Epäilykseni heräsi, kun huomasin, miten paljon viinaa heitetään pois. Hukkaan. LATTIALLE.

"Kun minä olin nuori", juomat juotiin. Jotta ne pysyisivät laseissaan ja lasit ehjinä, ne laitettiin pöydälle tai tasolle tai jos joukossa oli väkeä tarpeeksi muodostamaan tanssilattialle ns. rinki, ne laitettiin lattialle ringin keskelle, siihen minne tyttöjen laukutkin. Nyt taas lasit heiluvat kädessä, loiskuen ympäriinsä, niin kauan kunnes kahden suullisen jälkeen kolme neljäsosaa täysi lasi lipeää, joko omia aikojaan tai johonkin törmätessä. Näin syntyy tahmeaa, iljettävää mönjää ja lasinsiruja. Palaan tähän pienen sivujuonteen jälkeen.

Jouduin korjaamaan näkemystäni siitä, ettei nykyään tykätä juoda, katsottuani oikein tarkasti ympärilleni ja visiteerattuani miestenvessassa. Kolaviina-siideri-kalja-lonkero-muhjun ja lasinsirujen seassa oli ihan uskomattomasti roskaa. Paikka muistutti enemmän kesäfestarien leirintäalueen solmukohtaa viimeisenä aamuyönä kuin edes huonotasoista (asteikolla huono - alle keskitason - normaali - hyvä - jotain, mitä en ole vielä nähnyt) anniskeluravintolaa. Voisi luulla, että myös henkilökunnassa on vikaa, mutta onhan tosiasia, ettei sitä kaikkea siivoa ehdi mitenkään siistiä yön aikana asiakkaiden seassa kun lisää tulee kaiken aikaa. Miesten vessassa törmäsin kahteen pörisijään. En puhu asiakkaista, vaan kärpäsistä. Enkä yhtään ihmettele, että siipiveikkoja kiinnostaa: koppivessapaperirullat ova järjestään lattialla ennen puolta yötä, ja paikka lainehtii. Minut opetettiin lapsena tekemään tarpeeni siististi ja määrättyihin paikkoihin. Tämä ei ilmeisesti ole kovin yleistä.

Jouduin siis korjaamaan näkemystäni juomisesta. Ei tällaista sikailua voi olla, jos ihmiset eivät juo juomiaan. Jos siis niitä on lattialla, ja niitä ilmeisesti myös juodaan, joko viinan hinta on laskenut tai elintaso noussut niin, että väki voi ostaa juotavaa paljon aiempaa enemmän. Ensimmäistä vaihtoehtoa en usko, koska mikään ei koskaan halpene. (Kaupassa oli muuten siksari keskiolutta litrahinnaltaan melkein puoli euroa kalliimpi kuin vastaavan valmistajan mäyräkoira. Eikö tätä vastaan pitänyt tulla joku laki vuodenvaihteessa?)

Nyt saattaa olla aiheellista toimia Keanu Reevesinä (no ok, paholaisen asianajajana, en olisi itsekään tajunnut) ja kysyä että eikö sitten mainitsemallani tavalla lasit esimerkiksi ringin keskellä kaatuile? Eikö "silloin ennen" laseja tippunut rikki lattialle? Kyllä, joskus saattoi joku kaatuakin. Kyllä, joskus putosi ja särkyi. Ennen rikkoutuminen oli niin harvinaista, että henkilökunta kävi siivoamassa sirut rikkalapiolla ja pyyhkimässä lätäkön kesken illan. Ennen tanssilattia oli joskus siivottomassa kunnossa, mutta useimmiten pitkälle iltaan kunnossa, jossa olisi voinut tanssia sukkasillaan. Teimme niin joskus. Useana kertana.

JUMALAUTA! Ei voi olla näin vaikeaa!

Lasinsirut kengänpohjassa parketilla? Sluiks! Olin kahdesti vähällä lentää selälleni. Tahmea tanssilattia / lattiat? Jalkaa nostaessa jännittää, mikä irtoaa ensin: jalka kengästä, kengänpohja, kenkä lattiasta vai lattia... siitä missä se nyt sitten onkin kiinni. Muhju on märkänä vain inhottavaa, kuivahtaessaan siitä tulee liimaa. Pyysin kaveria kaatamaan juomansa lattialle jalkojemme alle, jotta tanssi voisi jatkua. Ei onneksi suostunut.

Positiivista illassa oli opiskelijabileitten teeman suosimat HYVIN lyhyet hameet. Kun ei tarvitse edes kumartua nähdäkseen, onko hameen alla pikkarit vai ei, ei voi kuin suosia. Kyllä, olen mies. Yksinkertainen, säälittävä ja helposti miellytettävä mies. Lisää näitä.

Lopuksi haluan muistuttaa, että Ricky Martinin Un Dos Tres Maria oli hirveä kappale jo ilmestyessään, ja suuri osa jatkuvassa soitossa olevasta latinomusiikista renkutusta, jota ei pitäisi suvaita vuosituhannen vaihteen latinobuumin jälkeen. Jos pidettäisiin vaikka viiden vuoden tauko, ennen kuin kukaan soittaa ko. kappaletta uudestaan, se saattaisi jo maistua klassikolta. "En oo tätäkään kuullu pitkään aikaan!" The World will never know.

QB

P.S. Viestistä ei lopulta tullut kovin vihainen, joka oli alkuperäinen tarkoitukseni. Syytän välissä nukuttua yötä kiukun laantumiseen. Lupaan pyhästi (tai kuten Jack Bauer, annan sanani) että tämä tulee muuttumaan tulevissa postauksissa.

1. Maljani on ylitsevuotavainen

Perkele. Niin vain käy joskus. Kun henkilökohtaisia sietomarginaaleja venytetään tarpeeksi, kuppi kaatuu, pajatso tyhjenee ja pankki räjähtää. Itselleni näin kävi eilen. Kun ärsyttäviä asioita vuosikausia patoaa, jossain vaiheessa engelsmanni lainaisi King James Versionia sanoin "my cup runneth over" eli suomalaisittain "kuohuu yli", toisin sanoen "nyt vittu riitti".

Mitä muuta silloin voi tehdä, kuin perustaa blogin, ja haukkua kaikki?

Hei, minä olen QB, ja minua kiristää. Hyvinkin moni asia, jos ihan tarkkoja ollaan, mutta mitä sitä nyt hiuksia halkomaan. Blogini tarkoituksena on haukkua kaikki. Se kattaa niin ihmiset, ihmisryhmät, ilmiöt, tuotteet kuin vaikkapa sanonnat tai sään. Tulen toistamaan itseäni. Tulen kiroamaan kun kirotuttaa. Ja jos joku loukkaantuu koska tuntee piston sydämessään, niin hyvä niin. Jos joku loukkaantuu jonkun muun puolesta, niin... no, teille on luvassa luku myöhemmin. Ja jos kaverini tuntevat, että "nyt se puhuu minusta", niin todennäköisesti teen juuri niin. Vihaan teitä myös. Mutta älkää ottako sitä henkilökohtaisesti: vihaan kaikkia tasapuolisesti, myös itseäni.

Viimeiseksi, ennen ensimmäistä lukua, haluan sanoa muutaman asian. Ensinnäkin, kun Vallankumous alkaa ja ihmiset laitetaan jonoon, ensimmäisenä ovat tekstiviestipalstoille viestejä lähettävät, blogien ja nettiuutisten kommentoijat, sekä blogaajat. Paskasakkia kaikki tyystin! Saa toki kommentoida, mutta on sitten ihan turha kuvitella, että sievistelen asiaa tai nyökkäilen. Jos haluatte äänenne kuuluviin, olkaa valmiita siihen että joku huutaa kovempaa ja rumemmilla sanoilla. Teistäkin, armaat mielipiteenilmaisijat, tulen kertomaan myöhemmin lisää.

Toiseksi, kieliopista. Pilkutan miten sattuu. Saatan kirjoittaa toisinaan monipolvisia, rakenteeltaan oikeasti virheellisiä virkkeitä. Osaan pääasiallisesti yhdyssanat. Käytän isoja kirjaimia ja välimerkkejä. Oletan, että mahdolliset (joo joo, te molemmat kaverit) kommentoijat yrittävät edes. Apinasuomea suoltavat syön elävältä, enkä puhu vertauskuvallisesti. Teen virheitä, aivan kuten tavallisetkin kuolevaiset, joten voitte olla varma, että iso kirjain sanojen "suomalainen", "turkulainen" ja "elokuu" alussa on ajatushäiriö. Sanan "turku" alussa olevan t-kirjaimen koko riippuu mielentilasta. Ja jos sydämessä on kaksi ämmää, toinen on mieluusti Anne Hathaway.

Kolmanneksi, ja vähemmän yllättäen, tykkään tisseistä. Tykkään myös pyllyistä, mutta vaikka niiden tuijottaminen on avariystävällisempää (takaapäin, poissa silmistä ja niinollen tulilinjalta), ne tulevat vasta puolennellatoista sijalla. Luultavasti. Joka tapauksessa, sanon tämän vain, jotta niiden ujuttaminen tekstin väliin ei kuulostaisi siltä, kuin vain yrittäisin ujuttaa niitä tekstin väliin, vaan koska minusta ne ovat sellainen hyvä universaali kivan jutun määritelmä, vähän kuin jäätelö olisi, jollei kukaan koskaan päättäisi pilata tunnelmaa sanomalla "ai minttujäätelö? Hyi, en voi sietää. Rommirusina on parasta."

Nyt kun tärkeät asiat on alta pois, voidaan aloittaa.

QB