6. Ooppera parkista ja kaksi sokeripalaa

1337. Eliittiä. Jumalauta että kiristää. Kaikenlainen "minä tiedän paremmin kuin te, näin tämä kuuluu olla, ette vaan tajua". Siis se, kun inistään että teetä ei tule makeuttaa, kahvi juodaan mustana ja jääpala viskissä on rienausta. Se, kun käydään oopperassa vain, jotta voi puhua hienoja sanoja joiden tarkoituksesta ei itsekään ole aivan varma, samalla kun nyplää huiviaan ja jättää punkkunsa juomatta, ei siksi että se olisi pahaa, vaan koska ei oikeastaan edes tykkää punkusta, mutta se niinkuin kuului tilanteeseen se lasi. Ja toisaalta taas se, että ei käydä oopperassa, koska oopperassa käy vain huivikaulaisia punkunlitkijöitä. Se, kun ei ymmärretä sanan tarkoitusta ja katsotaan se syyksi unohtaa kaikki mitä sanan käyttäjä sanoi ja tuomita tämä elitistinä. Se, kun ei osata keskustella asioista, koska asiat ovat liian elitistisiä tai liian rahvaanomaisia. Eli kummatkin ääripäät, kun ihmiset rajaavat toisiaan ja tekemisiään sen mukaan, onko se tai vaikuttaako se hienolta.

Minulla on etulyöntiasema. Olen parempi kuin suuri osa teistä, olen fiksumpi ja kirkkaampaa eliittiä kuin moni teistä. En siksi että minulla on blogi, helvetti sentään. En siksi että tiedän mitä tarkoittaa hypernyymi, enkä siksi että kävisin oopperassa jos joskus saisin aikaiseksi. Olen yläpuolellanne yhdestä hyvin yksinkertaisesta syystä. Olen lukenut Alastalon salissa. Volter Kilven tarjoaman Via Dolorosan suorittaminen oikeuttaa katsomaan pitkin nenänvartta, potkimaan maassa makaavaa, sylkemään selkään ja kusemaan parvekkeelta alhaalla olevan rahvaan päälle. Olen elitisti, ja oman tuhoni arkkitehti.

Kirjat voidaan jakaa karkeasti ottaen kolmeen ryhmään: niihin, joita ei kannata lukea, niihin, jotka kannattaa lukea koska ne ovat hyviä, ja niihin, jotka kannattaa lukea jostain muusta syystä. Alastalon sali ei missään nimessä kuulu keskimmäiseen kategoriaan, mutta kahdesta muusta en ole vielä päässyt tyydyttävään lopputulokseen. Jotta tästä ei tulisi kirja-arvostelu, jota en tästä halua tulevan, yritän kertoa asian näin: kirja ei ole hirveää paskaa, mutta että klassikko, arvostettu, tärkeä teos? Viimeisen voi juuri ja juuri allekirjoittaa siinä, että se on tärkeä, koska se on tärkeä. Hieman samalla tavalla kuin moni julkkis on julkkis koska on julkkis.

Kaikki tietävät kirjasta luvun, jossa valitaan piippua hyllyltä 70 sivun ajan. Kuvaus on sinällään väärä, että lähellekään kaikkea 70 sivusta, jotka luku toki kestää, ei käytetä piipun valitsemiseen. Sivussa tuumaillaan yhtä sun toista, muun muassa sitä miten eräskin piippu alunperin hankittiin Tukholmasta, ja uskaltaisinkin väittää, että piipun valitsemiseen käytetään yhteensä korkeintaan 15 sivua pitkin lukua. Ironisesti kirjan paras ja ehdottomasti sujuvin osa on luku, joka on kokonaisuudessaan irrallinen, hahmon kertoma tarina.

On kuitenkin törkeää elitisteilyä väittää, että kirja olisi mestariteos tai hyvää kirjallisuutta. Verrokkina voisi käyttää toista ääripäätä, Da Vinci -koodia. Luvattoman paljon kehuttu ja kohuttu kirja oli lopulta hävettävän kevyttä, mautonta huttua, jonka mullistavat ja maailman vääryyksiä paljastavat salaisuudet eivät olleetkaan uusia tai edes salaisuuksia. Tulee aina vähän nolo olo, kun kuulee ihmisten selittävän, miten he ainakin uskovat "miten niitä salailuja on ja miten se kirja on varmaan aika pitkälti totta". Ja lentokerosiini ei sulata teräsrakenteita, ne tornit oli pakko räjäyttää! Ajan henki on toki hektinen ja mystiikasta vieraantunut, mutta uskottaisiin nyt mieluummin vaikka tonttuihin kuin naurettaviin salaliittoteorioihin, joissa edes oma sisäinen logiikka ei kanna kovin pitkälle.

Luin Alastalon salin lähinnä samasta syystä kuin katson salaliittoteoriafilmejä (nopeasti mieleen tulevat Loose Chance ja Zeitgeist): haluan tietää mille nauraa ja mitä arvostella. Alastalon salin kanssa oli toki vielä sekin aspekti, että halusin löytää siitä sen jonkin, minkä takia sitä kehutaan. Olen aika varma, että suurin osa kehujista ei ole koskaan sitä kokonaisuudessaan lukenut, vaan kyse on puhtaasta "sen on pakko olla hyvä, koska se on klassikko, ja minä tiedän"-elitismistä. "Yhtä ajankohtainen kuin aina" my ass! Te ihmiset saatte mut voimaan pahoin!

Mutta niin saavat tosiaan myöskin ihmiset, jotka eivät avaa kirjaa, koska "se on semmosten elitistien märkä päiväuni". Ei kirjasta, oopperasta, teestä tai tv-sarjasta voi tehdä oletuksia sen perusteella, että joku ihmisryhmä tykkää siitä. Pakko siitä ei ole tykätä tai edes kiinnostua, mutta joskus ne voivat yllättää. Kerron nyt: ei, Alastalon sali ei yllättänyt. Mutta tämän havaitsemiseksi se piti itse lukea. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että sen olisi lukenut joku jonka mielipiteisiin ja makuun voi luottaa, mutta tosiasia on, että Volter Kilven teosta ei ole lukenut edes kustantaja, niin paljon kirjoitus- ja muut virheet lisääntyivät loppua kohden. Saatika kukaan oikea ihminen. Suomen kirjallisuus- ja kulttuuriväki kilvan lainailee toisiaan ja tuntee olevansa parempi kuin muut koska tietää nää jutut, kun taas rahvas voi pahoin ja tuntee olevansa parempi kuin elitistit koska ne luulee tietävänsä nää jutut. Lopulta kaikki munapäät ovat vain samaa harmaata massaa ja voisivat syödä soraa.

Elitistit ja puristit, jotka pääasiassa ovat saman ilmiön eri muotoja, ovat väsyttäviä. Niin ovat myös ihmiset, jotka kuvittelevat että kaikki mistä "elitistit" pitävät tai esittävät pitävänsä on silkkaa roskaa. Haistakaa molemmat ihmisryhmät paska.

Alastalon salissa puhutaan parkista. Voit sen vaikka tarkistaa. Juodaan totia ja kryssäillään Kivivedellä. Unelmoidaan Hullista, Välimerestä ja Siviän silmistä. 800 sivua myöhemmin tiedän tämän. Olen parempi kuin juuri kukaan teistä, ja tiedän tämän. Olen lukenut Alastalon salissa.

QB